Lukijalle

Kädessäsi on kokoelma pikku kertomuksia kouluvuosiltamme. Niitä vuosia on karttunutkin pitkältä aikaväliltä: omien koulunkäyntivuosiemme lisäksi meillä on takana yhteensä 70 palvelusvuotta kansankynttilänä.

Kiitämme Seija-tytärtä toimitus- ja puhtaaksikirjoitustyöstä.

Mukavia lukuhetkiä!

Pietarsaaressa elokuussa 2004

Mikko Ahonen Tellervo Ahonen

"Olen unessa useasti
sinun kaduillas, koulutie.
Ah, enkö mä hautahan asti
myös koululainen lie?"
   (V.A. Koskenniemi)

Äiti-Tellervo, isä-Mikko ja opettajakollegasa Pirjo (keskellä), Ruusulahden koulu, Pietarsaari (n. 1973). Huom. koululaisten koristemaalaus.

Seuraavat tarinat sisältyvät myös Mikon kirjaan: Muisteluksia.

takaisin

Kouluun, kouluun oli meikäpojan mieli

Alle kouluikäisenä seurailin, kun perheemme isommat lapset tekivät lähtöä kouluun. Etsittiin vaatteet ylle, nujakoitiin jalkineista ja käsineistä, jotka siihen aikaan olivat yksityisten mestareiden ja kotiväen tekemiä. Entäs kirjat, jotka eivät meikäpojan käyttöön koskaan ehtineet. Ehkä kiinnostavimpia olivat kuitenkin maitopullo ja voileivät. Miksi minä en niitä saanut?

No, kerran yritin varhentaa kouluunmenoikääni päästäkseni osalliseksi kaikista noista kouluriemuista. Tein huolella pienet voileivät ja sulloin ne paperipussiin. Ja sitten asetuttiin päättäväisenä lähtöviivalle, joka sijaitsi lähisillan puolivälissä.

Mutta, mutta – ilmeisesti eväspussini pompotti taskusta liikaa! Aina valpas isosisko Marjatta katkaisi oitis yritteliään koulustarttini. Jouduin sisälle alta aikayksikön. Muistan saaneeni obligatorisen ”pläsityksen” – siitä ei yleensä pelastuttu.

Koittihan viimein se oikea syyskuun ensimmäinen. Marjatta istutti minut pyörän selkään, ja niin ihka ensimmäinen matkani Kosolan kouluun alkoi. Tuota pikaa se runsaan kilometrin pituinen taival taittuikin.

Perillä pyöränojan luona sain vielä viimeiset ohjeet Marjatalta: ”Kun kulu soi, niin juokse tuonne portaille. Minä vien sinut sitten sieltä Lahden rouvan tykö.”

Ihan toisin kuitenkin kävi!

Tunsin näet erään Toivo-nimisen pojan, joka ilmeisesti myös oli pyrkimässä ekalle. Tämä epeli houkutteli minut hernevarkaisiin Haarakoulun ryytimaalle. Taskut täyttyivät huippuvauhtia herneenpaloista – ja samassa koulun kulu rämähti soimaan! Korkeimmat voimat puuttuivat puuhasteluihimme: opettaja Lönnroth tarrasi meihin kiinni ja suunnilleen korvista talutti sisälle. Siellä Lahden Fanni-rouva, erinomainen opettaja, tutkiskeli meitä pojankoltiaisia hyvän tovin.

”Tämän toisen eli Toivon minä kyllä tunnen, vanha tekijä. Mutta kuules, Marjatta, tämä toinenhan on teikäläisiä! Teiltä ei ennen näitä käräjiä ole käytykään.”

Marjatta katsoi minua kiukkuisesti: ”Ei ole, ei!” Mitä minä tein – tuijotinpa vain maalattua lattiaa puhekykyni menettäneenä. Oli selvää, että kotona odotti piiskasauna…

Voitteko kuvitella: parinkymmenen vuoden kuluttua seisoin kuin seisoinkin Turun opettajakorkean jonossa saadakseni todistuksen muodollisesta pätevyydestä kansakoulunopettajan virkaan!

Ja siitä hommasta luovuinkin vasta vuosikymmenten kuluttua, eläkkeellä.

takaisin

Kello-Ulla ja tavauskone

Lapsuuttani muistellessa tuntuu kuin olisin lapsena elänyt jollain toisella planeetalla, lempeällä ja paremmalla kuin nykyiseni on. Kun silloin kauan sitten aukaisin ovia, niin satuja vieri vastaan joka suunnalta. Ja aurinko, aurinko paistoi aina.

Pienelle alokkaalle koulu oli ilman muuta myös arkea, mutta ei siellä paha ollut olla, vaikka opettajalla olikin joskus tiukka ilme ja nuttura ja lornjetti ja pari selkeää lelliä.

"Saitko tänään vastata?"

Äiti näytti huolestuneelta. Ei, en saanut, ei se kysynyt minulta, vaikka viittasin kyynärpää pulpetilla koko ajan. Mulla silmissä sumenee, kun pitää katsoa opea koko päivän silmiin…

"No, oliko siellä sentään jotain mukavaakin?"

"Juu, kun laulettiin aamulla virttä, niin se oli niin hieno, että vatsanpohjassa kihersi ja selässäkin kutitti. Siinä oli se kohta, kun se soitti ihan matalaa, semmosta tummaa ääntä."

"Mitäs te piirsitte tänään?"

Isä, piirtäjä hänkin, osasi kysyä oikeaa asiaa. No, minä piirsin vihreälle paperille Kellomaan Ullan kuvan. Ullalla oli punainen tukka, paksut letit, ruskea pusero ja sininen hame. Se kanssa piirsi jotain. Kun sain ison kuvan valmiiksi, opettaja otti sen ja näytti sitä kaikille.

"Katsokaa, näin sitä meillä piirretään."

Minä istuin vain siinä ja ihmettelin, ja moni hymyili minulle. "Toi on ihanku Kello-Ulla!"

Yhtenä päivänä opettaja katsoi minua lornjettinsa takaa ja pyysi seisomaan. Kateederin etuosaan vedettiin aika iso musta laatikko, jolla oli neljä jalkaa. Se oli tavauskone.

"Tässä tulee sinulle vaikea sana tavattavaksi, kun osaat jo lukea." - Opin lukemaan viiden vanhana. Ensi kerralla luin isän sylissä jotakin joutsenjuttua Helsingin Sanomista.

"No niin, annetaan mennä." - "Vee-aa-VAA-es-aa-SA-VAASA!"

Mutta totta kai tuli eteen semmoistakin, josta en millään tahtonut selvitä. Askartelussa piti leikata saksilla punaisen talon musta katto - pieleen meni. Kotona kun en saanut käyttää saksia, piirsin vain.

"Siinä on näköjään tainnut istua joku jättiläinen." - Niin varmaan, opettaja ei yhtään pystynyt lohduttamaan, ainakaan niillä sanoilla.

Ennen koulua en ollut myöskään kutonut tai virkannut.

"Koeta vielä kerran. Pura pois pari kierrosta." Taisto punaisesta rannekkeesta väikkyi mielessä monta vuotta. Neljä puikkoa ja virkkuukoukku kummittelivat joskus unissakin pahoina olioina.

Mutta eivät kummittele enää. Nyt lapsuusmuistot ovat selvästi plussan puolella.

takaisin

Olipa maata kaatavat synttärit

Vajaat seitsemän vuosikymmentä sitten saimme me vitos-kutosluokkalaiset tietoomme, että Laharen Vikki täyttää 50 vuotta.

Miesopettaja, tässä tapauksessa Vikki, vahti perinteisesti tuota isojen ja temperamentikkaitten koulukkaitten luokkaa. Mehän tunsimme olevamme peräti aitiopaikalla: Viken synttärit olivat maata kaatava tapaus. Olihan hän menestyksekkäästi monessa Kauhavan asiassa mukana.

Sysilammen Ilimi oli aikanaan opettanut meille vetävän virren "Vanha on kirkko paikoillaan". Luokassa oli epävirallinen aivoriihi, joka löi pöytään tämän virren Vikin synttärionnitteluksi - sehän sitten laulettiin!

Äänen volyymissä ei ollut vikaa: virsi kaikui ainakin viiden forten voimalla. Sen sijaan paikoillaan se ei pysynyt, vaikka runoilija aikoinaan niin luvannut olikin. Säkeistöä kohden siirrettiin kirkkoa sävelaskel tai puoli... Onneksi tämä vakavaksi tarkoitettu ohjelmanumero loppui, ennen kuin laulu muuttui nauruksi.

En muista, että kukaan olisi juhlassa soittanut millään pelillä. Toisin kuin nykyään soittimia oli tuolloin kouluilla varmasti vähän, vaikka kuoroa, torvisoittokuntaa ja haitaria kyllä Kauhavalla löytyi. Nehän eivät meille lapsille avautuneet.

Kaipa joku likkapari siellä ojensi Vikille kimpun, vaikka en saakaan nyt sitä hetkeä silmiini.

No, lauluesityksen jälkeen Vikki-opettaja ilmoitti pilkettä silmäkulmassaan, että juhlijat voisivat siirtyä mehu- ja pullatarjontaan. Iso pöytä suorastan notkui näitä herkkuja. Me pojat, me luonnonlapset, ryntäsimme pöydän luokse ensimmäisinä - tytöt tulivat sitten meidän jälkeemme ja paljon tyylikkäämmin kuin me. Kuinkas muuten! Pöytä tyhjeni ennätysajassa, ja kovasti tiedettiin, mitä sitten tuleman piti: oli annettu lupa PARIMARSSIIN!

Herraisä siunakhon, elikkä lyhyesti 'susnakhon', miten rohkeaa ja ennakkoluulotonta! Likathan olivat silloin vielä väärää rahaa ja kovasti tarpeettomia - saivat kuvaannollisesti ongenvavasta! Kesti vielä vuosia, ennen kuin tämä meidän täysin väärä asenteemme muuttui.

Oli etukäteen kuulemma sovittu, että Merikallion Erkki aloittaisi parihaun. Tuskin Erkin ponteva marssi tyttöparvea kohti pääsi alkamaan, kun ao. lauman rohkeus petti. Naurunkikatusten kera tytöt perääntyivät eteiseen, osa ulos asti.

En muista, uusittiinko yritys ja kuinka monta kertaa. Tarvittiinko siinä Liisan, päivänsankarin tyttären apua, vai menikö yritys sekahauksi?

Monet meistä ujoimmista ainakin juoksentelivat tielle viettävällä koulupihalla. Karhattiin likkoja! Sehän nyt toki korvasi läskipohjia kuluttavan parimarssin.

Mitään varsinaista dramatiikkaa siis ei sekoittunut meidän synttäriesitykseemme ja siihen liittyviin hyödyllisiin toimenpiteisiin - saatiinpahan Laharen Vikki kunnialla miehen ikään!

takaisin

Työssä kului koulupojan sotavuodet

Tuli syyskuun ensimmäinen vuonna 1939. Saksan ylivoimainen armeija ryntäsi kohti Varsovaa ja itään niin kauas kuin Venäjän kanssa oli sovittu. Me pojat makailimme auringossa ja povasimme sodan pituutta. Lyhyt siitä tuli, kuten nyt tiedämme.

Koulutyö oli silloin mitä sattui, vaikka lehtorit kyllä yrittivät. Olivat silti kovin neuvottomia ja paitsiossa. Kirjoja kyllä ostettiin vanhemmalta koululaispolvelta, elleivät vanhat irtolehtipainokset olleet joutuneet heillä valkeanviriksi.

Mutta sitten alkoivat ylimääräiset kertausharjoitukset. Miehet kutsuttiin armeijaan. Kaikki lehtorit olivat lähtijöiden joukossa. Oli komeaa nähdä ja kuulla, kun Järvikylän miehet marssivat ja lauloivat Sillanpään marssilaulua yhä uudestaan ja uudestaan. Lotiksi muuntautuneilla naisopettajilla ja -lehtoreilla oli sitten runsaasti työtä, kaikenlaista.

Perheemme eli olemassaolonsa vaikeinta aikaa niihin aikoihin, kun sota alkoi. Töitä ei isälleni löytynyt joka päiväksi. Perheenjäsenten lukumäärä oli sama kuin pienin kaksinumeroinen luku - kymmenen. Olisi varmaan pitänyt pyytää apua kunnalta, mutta ajatuskin oli kauhistava. Se tie sulkeutui mahdottomana.

No, yhtä ja toista työtä löytyi. Tämä Miska-poikakin löysi leivän jatkeen, ja aivan sellaiseksi sopivankin. Paikkakunnalle oli kulkeutunut "kiertäväksi karjalaiseksi" nimetty leipuri. Naapurin Uki esitteli minut hänelle. "Se poka pian krapaa sun paistinpellit ja voitelee ne. Hakee koivuhalotkin liiteristä!" - Niin kuin sitten tekikin.

Työtä ei ollut siinä paljon, mutta paljolta tuntui siitä saatu palkka! Muutama limppu, pussillinen särkyneitä pikkuleipiä, joskus katkennut ankkastukkikin. Mitä nyt vielä haluaisi?

Yksi palkankanto oli muita komeampi. Joku tilaaja ei hakenutkaan limppujansa, kymmenen niitä oli. Tämä poika kulki uljain askelin kotiin leipäsäkki selässä. Ei siitä kovin suurta meteliä eikä kiitosta noussut. Osattiin kätkeä turhat positiiviset tunteen, pohjalaisia kun yritettiin olla. Saattoi joku jäyhästi ajatella: "Katsos vain pirun poikaa, kun on lykästänyt!"

Oli joskus useammallekin tilapäistä ansiota. Lastattiin kerran tavaravaunuihin halkoja. Siihen hommaan oli kahdet rautaiset kottikärryt. Niitä käytti isä ja isoveli. Me muut olimme lastaajia ulkona tai pinontekijöitä vaunussa. Lopuksi pääsimme me pienemmätkin lykkimään kärryjä puoli kuormaa kerralla. Se oli mahtavaa hommaa: pois alta ja apua, tavattiin sanoa. - Palkka tästäkin työstä maksettiin ruokatavarana.

Sota-aikoina koulunkäynti oli siis aika lailla toisella sijalla, kun jokapäiväisen leivän hankkiminen vei paljon aikaa ja opetuskin oli välillä vähän niin ja näin. Kesälomat ne vasta työntäyteisiä olivat, kun Aunuksessa hommattiin veeärrällä särvintä. Mutta sisulla niistäkin ajoista selvittiin!

takaisin

”Kaksituhatta pommikonetta tulossa” eli tarua ja totta sota-ajalta

Sota-aika on kertautunut mielessäni voimakkaina kuvina. Ne eivät ole vuosien mittaan vaalenneet, vaan rajoiltaan vain vahvenneet, pelkistyneet.

Sinä marraskuun lopun aamuna vuonna 1939 me tyttönorssin kolmasluokkalaiset opiskelimme matematiikassa liuoslaskuja. Lehtori selitti tehokkaalla tavallaan, kädet kaartelivat tuttuun tyyliin. Äkkiä lehtorin kädet retkahtivat alas ja hän kalpeni… mikä tuo ääni on… ei, se ei voi olla totta.

Mutta se oli totta. karmea, vatsaa kouraiseva hälytyssireenin ujellus se oli, ja se kuului selvästi, vaikka ikkunat olivat kiinni.

”Se on…ilmahälytyksen merkki. Nyt se sitten alkoi.”

Me tiesimme yhtä hyvin kuin mieslehtorikin, mistä oli kysymys: sota oli alkanut. Rehtori kutsui luokat juhlasaliin ja määräsi meidät heti kotiin. Sota oli raaka tosiasia.

- - -

Tuli kiire. Sydän jyskytti ja pelko tunki mieleen. Kävelin ja juoksin Runeberginkatua ylös Töölön torille, alas Topeliuksenkatua. Kotiin, kotiin. Jossain takana joku huusi, että pommikoneita oli tulossa kaksituhatta. Se tieto siivitti askeleita. Vastaan tuli vaimo kermanekka kädessään – hän läikytti puolet kermastaan koneista kuullessaan.

Isä oli tullut työstä. Hän rauhoitteli äitiä ja minua. Se mitä hän esitti, tuntuu tänään uskomattomalta ja absurdilta. Silloin se oli ohje, jolle ei löytynyt vaihtoehtoa, vakavasti ja hartaasti lausuttu, isän lempeään tapaan.

”No niin, tyttöseni, kyllä me tästä selviämme. Menkää tuon vastapäisen kerrostalon yleiseen saunaan, pukuhuoneen puolelle. Minä tulen sitten hakemaan teidät pois, kun tulee ohimerkki.”

Helsinkiä, rakasta kaupunkiamme, pommitettiin, ja me istuimme nojaten toisiimme suuren kellarisaunan uumenissa. Ketään muuta emme siellä nähneet. Isä, joka toimi väestönsuojelutehtävissä, tuli hakemaan meidät. Ikuisuuden päästä, siltä tuntui.

Tosiasia on, että kellarisauna ei sellaisenaan, ilman mitään tukirakenteita, olisi voinut meitä toden tullen pelastaa, ei edes sirpalesuojana.

Mutta vielä erikoisempaa oli tulossa. Isä oli saanut ylemmiltään uuden ohjeen: seuraavan pommitusuhan vallitessa meidän piti kiirehtiä lähimmälle isolle aukiolle! Ja toden totta, me kannoimme patjat ja teevarusteet Topelius-puiston loppupään aukiolle. Aivan rauhallisina me sitten kuuntelimme koneiden kumua ja ilmatorjunnan ääniä, sillä meillehän oli osoitettu turvallinen alue. Sattui onneksi niin, että koneet eivät poikenneet Setä Topeliuksen puistoon meitä tervehtimään. Jos toisin olisi käynyt, kukaan ei olisi siitä hengissä selvinnyt…

Tyttönormaalilyseosta tuli sotasairaala. Jatkosodan helmikuun pommitusten jälkeen ylimmät luokat joutuivat evakkoon Sysmään. Me kahdeksannen luokan sysmäläiset valloitimme työväentalon yläkerran. Rattoisat puiset kerrossängyt nököttivät siellä vieri vieressä.

Me opiskelimme ahkerasti: lehtorit valvoivat vuoronperään opiskeluamme. Kevätauringossa istua paasattiin pihalla seinänvieriä koristaen – lehtori jonon jatkeena.

Mitä me muuta harrastimme kuin koulua? No, yhden näytelmän saimme aikaan. Ja paras ystäväni kertoi viikoittain uutisia kirjailija Yrjö Kokon kotoa, missä hän opetti Kokon tytärtä pianoa sormeilemaan.

Sitten koitti se päivä, jolla oli tilillään hieno voitto minulle. Valitettavasti kateus vei asiat sitten aivan päälaelleen.

Sinä päivänä majoittui työväentalon alakertaan rintamalle lähtevä sotilasjoukko. He panivat pystyyn tanssit ja kutsuivat myös meidät yläkerran asukit tangoilemaan. Ja kuinka kävikään, mutta minä olin meidän luokasta ainoa, jota pyydettiin tanssimaan. Muiden luokkien tytöt kyllä pistivät jalalla koreasti.

Kuinka ollakaan, siitä illasta lähtien tupamme lämpötila pysyi pakkasen puolella. Päivittäin sain kuulla naljailua ”menestyksestäni” luokan kovasuulta. Olin ujo ja varautunut, enkä osannut antaa takaisin. Miksi muut eivät avanneet suutaan ja pitäneet puoliani, sitä mietin pitkään. Mutta Neiti Kovasuu käyttäytyi tietenkin tylymmin ja tylymmin, kun maaperä oli suosiollinen typeryyksien kylvölle: hän pani eräänä päivänä pystyyn eräänlaisen minikabareen, jota varten hän pihisti hattuni ja jopa käsilaukkuni ja leikki niiden kanssa löyhäpäistä pitkin työviksen pihaa. Kuulin esityksestä vasta jälkeenpäin.

Vielä sen verran asiasta, että en kyllä oikein löyhäpäinen voinut olla, koska satuin olemaan primus luokallani. Aikuisena Neiti Kovasuu pyysi minulta anteeksi ja kovasti kiitteli uutta runokirjaani.

Että sellaista se on, elämänmeno.

takaisin

Vaikeuksien kautta voittoon

Kuuluin nuorimpaan sodan ikäluokkaan, niihin ”perkeleen paimenpoikiin”. Meidät kotiutettiin sodan päätyttyä ensimmäisinä, nostomiesten kanssa. Kouluopintojen jatkaminen normaalilla tavalla olisi ollut mukavaa, mutta puuttui kolmea: ruokaa, rahaa ja vaatteita. Vaatteilla tarkoitan tässä kohtalaisia ja paikkaamattomia, ei sellaisia kuluneita rytkyjä, joihin tämäkin poika sai turvautua. Työstä ei ollut puutetta: sitä löytyi rautateiltä, Lapin maantietyömailta ja puolukkametsästä.

Lukioluokkien tenttimisasiassa sain kuin sainkin itseni vihdoin rehtorin, Annan, puheille. Ei minun olisi pitänyt häntä niin kovasti jännittää, mutta niin kumminkin tein. Perheessäni oli jo viisi keskikoulun todistusta. Niistä arvokkain oli isämme yksityisesti, yhdeksän lapsen huoltajana suorittama.

Kielistä aloitin tenttimiset. Ne olivat helpoin asia reaaliaineiden jälkeen. Saksankielestä olin saanut käytännön tuntumaa, kun olin tulkannut kielitaidottomien kaupantekoa ”niksmannien” kanssa sodan aikana. Hitlerin pojat ostelivat mielellään pilsneriä, puukkoja ja pieniä kumiesineitä, joista meillä nuoremmilla oli aika hatara käsitys. Voittotulot katosivat Osulan kassaan perunasopan hintana.

Reaali meni helposti läpi; keskikoulu oli vain kahden vuoden päässä takanapäin. Muisti taisi toimia mukavasti. Olisiko se parhaassa vireessä alle 20-vuotiaana? Joka tapauksessa minä elin muistin suhteen parasta aikaani.

Opintojen välissä olin töissä. Omat perunat, normaali sarka eli 60 x 15 = 900 rivimetriä, piti kaivaa pellosta syksyllä; eivät ne yhden miehen toimesta nousseet, mutta ahkerin taisin olla. Puolukkaakin piti repiä metsästä. Onneksi kyseinen vuosi oli runsas marjavuosi. Sain myös olla ”kasakkana” talollisilla. Voi miten ”haukkaasia” jotkut isännät olivat päiväpalkan suhteen. Kulunut kukkaro vedettiin vaikean näköisesti esille ja irvisteltiin. Tämä tapa oli vanha. Kuka päivämies halusi sen uudelleen kokea? En minä ainakaan…

Jouduimme Martta-sisareni kanssa pestautumaan pilketehtaalle. Heti työt aloitettuamme tuli naapurin reipas emäntä meille jauhosäkki selässä. ”Toin teille jauhoja. Saatte hyviä leipiä ja puuroa.” Niin kuin sitten saimmekin. - Tämä Oloka oli hyvien vihjeiden antaja, kun korttijauhot meiltä l oppuivat. Vain kananmunat olivat säännöstelyvapaita. Ja niitähän Olokan navetasta tuppasi löytymään. Sanokaamme siis: hyvät naapurit on ilo ja rikkaus. Eivät sen vähempää.

Tätä pilkkeen tekoa riitti muutaman viikon ajan, en siksi saanut aineita tenttikuntoon. Junnasin hitaasti ”aliaa ja jommaa”. Kirjat saivat etusijan vasta töiden loputtua. Joulukin oli trigonometrian aikaa. Siinä sain apua Mauri-veljeltäni, ammattikoululaiselta.

Muistan saaneeni ensimmäisen lukioluokan tentityksi ennätysajassa, alle puolessa vuodessa. Toinenkin lukioluokka kelautui kotiinpäin aluksi kohtalaisella vauhdilla. Myöhemmin ahnehdin yrittäjänä turhan pitkää päivää, mikä hidasti lukutahtia.

Välillä isänmaa kutsui ysiykkösen hommiin. Olimme olleet siihen mennessä pari vuotta siviilissä. Palvelu oli nyt varsin muodollista, kunhan oleiltiin. Jotkin pojat loistivat yhden tai kahden natsan voimalla. Se oli alkavaa sotaherruutta se… Myöhempinä aikoina asiat paranivat armeijassa, kuten muuallakin.

Mutta vielä oli lukio kesken, ja olin vapaa lukemaan. Opintoja mahdollisti parin vuoden opettajansijaisuus; päteviä opettajia puuttui siihen aikaan. Voi mikä arvonnousu minua odotti! Maalla oli silloin sanonta: ”Kun itse yrittää, niin Jumalakin auttaa”. - Talossa, jossa olin kesärenkinä, joutui vanhaemäntä käsityskykynsä äärirajoille, kun kuuli onnenpotkustani. ”Mikkoko, renkikö, pääsi opettajaksi!” Niin meni muorilla maailmankirjat sekaisin.

Kun lukio oli tentitty, vuosi 1950 oli tulossa. Niska kipeänä istuin keväällä juhlasalissa eväslautasen kanssa. Väsäsin ainetta, jolla yritin todistaa olevani riittävän kirjallinen henkilö. Taitoni riitti omalle lehtorille, mutta ei ylioppilastutkintolautakunnalle. Syksyllä vakuutin jo lautakunnankin.

Voi sitä onnea, kun meikä luki lehdestä, Kemijärveltä ostetusta, olevansa Gaudeamus parvea. Se onni löytää minut vieläkin joka vappu ylioppilaslakkiaikana, tosin lievempänä, mutta – kumminkin! Me vuoden -50 kirjoittajat koimme merkillisen vaiheen. Olimme viimeiset, jotka käyttivät ylioppilaslakkia parina kirjoituksia seuraavana kesänäkin. Mutta miksi siitä tavasta luovuttiin, miksi ihmeessä?

takaisin

Nuori opettaja Cygnaeuksen poluilla

Armeija-aikani päättyi vuonna 1947. Kaksi natsaa olin saanut olkapäille, niin että laumasta oli erotuttu.

Elettiin sitten seuraavaa vuotta, ja Lontoon olympialaiset olivat loppusuoralla. Suomalaisten menestys oli kohtalaisen hyvä. Entä oma menestykseni? Työtä, työtä piti löytyä. Onneksi olin suorittanut keskikoulun jälkeen lukion ensimmäisen luokan kohtalaisen hyvin arvosanoin. Se oli tärkeä valtti tarkastajan virkahuoneessa, jonne menin opettajan virkaa katsastamaan.

Oli opetuksen historian ehkä suurin pula opettajista. Muukin kuin opettajan koulutus riitti pestin saamiseen. Kauppa- ja keskikoulun käyneitä oli joskus aivan parijonossa töitä hakemassa. Minua onnisti heti ensimmäisessä etapissa. "Saatte viran kolmiopettajaisesta koulusta", sanottiin. "Kaksi naisopettajaa on jo kiinnitetty. Toinen on pätevä alakoulun opettaja, ja toinen tämän kevään ylioppilas."

Muutaman päivän kuluttua olinkin jo pyöräillyt koululleni. Meijerin auto seisoi pihassa: ylioppilastytön isä, meijerinhoitaja, oli tuonut tavaraa tyttärensä tulevaan huoneeseen. Alakoulun opettaja tuli taksilla muutaman kapsäkin kera. Ja minä, köyhä poika, saavuin siis paikalle ainoalla mahdollisella kulkuvälineelläni eli vanhalla väkisinpoljettavalla, iso matkalaukku pyörän jopparilla.

On sanottava, että kontaktit olivat jäykänpuoleiset. Pätevä alakoulun opettajatar esiintyi ensimmäisinä päivinä varmana. Vähän vain suu mutruili, kun minusta, kokemattomasta pojasta, tehtiin pomo eli johtajaopettaja. Suomi ei vielä silloin ymmärtänyt nostaa naisia siihen asemaan.

Oli velhoa astua luokkaan, jonne kaikki oppilaat olivat kerääntyneet virsikirjoineen. Sain kunnian toimia harmoninsoittajana. Taidoissa olin korvakuulolta soittavan kansansoittajan luokkaa. Mutta eivätpä lapset olleet parempaankaan tottuneet, onneksi.

Kun lukukautta oli kulunut kuukauden verran, kouluun ilmestyi puoli tusinaa isoja tyttöjä ja pienikokoinen poika. Heillä oli edessään muutaman tunnin iltakoulu viiden viikon ajan.

Isoja olivat neidot, puolen emännän kokoisia. Kävi ilmi, että he kuuluivat vakain mielin kirkon tyttökerhoon. Siis väki oli parasta mahdollista ainesta. Pojasta en paljon tietoa kerinnyt saamaan, sillä hänen perheensä muutti pian paikkakunnalta pois.

takaisin

Lapin lasten laitumilla

Viisikymmenluvun alku oli monitoimista aikaa Lapissa. Kouluja valmistui joka syksyn alkuun sakujen polttamien tilalle ja asutuskyliin, ja ei kun karttakepit paukkumaan. Muistanpa sellaisenkin vuoden, kun vanhat pulpetit saivat kirvestä. Sen mahdollisti Lapin läänin rajaton koulumääräraha kyseisenä vuonna. Sain se minäkin uusia kolmiopettajaisen kouluni koko kaluston.

Lapissa ainakin oli jo silloin kouluissa hiihtopäiviä. Kun meillä kerran oli lähellä oikea tunturi, Pyhätunturi, me pojat ja miehet naulitsimme siihen katseemme. Tunturille hiihtämään! Pyhän koulutalo oli vapaana majoittumista varten. Sovittuna aikana yhteen luokkaan tungeksi kolmisenkymmentä noin kaksitoistavuotiasta poikaa. Koulun kattilasta, joka veti puoli hehtoa, katosi oikeisiin suihin kaikki syötäväksi kelpaava ja vadeilta vielä sata voileipää. Maitoa kului tonkallinen.

Kukin opettaja tarkasti ennen lähtöä poikiensa sukset ja sauvat. Heikkojakin välineitä löytyi, ja koulun ruuvimeisselit pääsivät ruuvinkiristykseen.

Vihdoin päästiin matkaan. Ensin ylitettiin Pyhäjärvi. Ladut olivat paikallisen kyläseuran ansiosta auki ja opettajille tuttuja. Taukoja ei tarvittu, sillä menohaluja piisasi. Pari jälkipään valvojaa, miehiä tietenkin, sai tuon tuosta pientä askaretta hiihtimien kanssa.

Karhunjuomalampi oli matkan ensimmäinen tavoite. Siitä noustiin sitten vähitellen palovahdin kesämajalle. Siellä nikkaroitiin parit valkeat, laavut olivat vielä ehjät edellisten kävijöiden jäljiltä. En muista, pääsivätkö kaikki käristettä syömään, omaa tai kaverin. Toivottavasti!

Takaisinpäin hiihdeltiin samoja reittejä. Yksi pojista urheili suksineen syvän kurun reunalla. Lähin opettaja huomasin vaaran ja hiihti pojan kumoon! Kuruun ei ole hyvä lasketella.

Vielä poikettiin Malan majalle. Majalta sai ostaa jotain pientä natusteltavaakin. Se oli kova paikka muutenkin laihoille kukkaroille. Majan pihamaalla oli silloin kävijöiden ihmeteltävinä kaksi karhunpentua, suunnilleen porsaan kokoista. Olen ikäni katunut, kun en kuvauttanut siellä itseäni karhunpentu sylissä!

Väsynyt mutta onnellinen joukko majoittui Pyhän koulun entiseen asuntolaan. Hyvin uni maittoikin! Seuraavana päivänä, kun oli ensin saatu nämä sikeänukkujat ylös, hiihdeltiin samat ladut uudelleen. Näin tuli keskeisin tunturialue pojille tutuksi. Illalla kukin keräsi koululla vähät kamppeensa kasaan ja nousi linjuriin. Hauska yhdessäolo päättyi Pelkosenniemen kirkolle.

Viime vuosina jotkut lappilaiset ysiluokan oppilaat ovat ryhtyneet tekemään bisnestä. He ovat hiihtolomiensa aikana majoittaneet ja ruokkineet etelänvariksia, siis hiihtoturisteja. Näin he ovat saaneet mukavan läjän "rahnaa" ulkomaille suunnatun opintomatkansa kustannuksiin.

Pelkosenniemen talvea (Kerttu Saarikoski, 1950-luku)

takaisin

Ja niin pykättiin nobelistin torni

Varhaisilta kansankynttilävuosilta muistuu mieleen monia merkillisiä sattumuksia. Kun olet nuori, et pelkää epäonnistumisia. Kaikki tuntuu sujuvan, mihin vain ryhtyy. Koko maailma on edessäsi…

Lapissa jouduin kyläkouluun ainoaksi opettajaksi. Siinä sitten oli haastetta koko rahan edestä, kun olin opetushommissa ensikertalainen. Kaikki luokat istuivat samassa tilassa, ja joka ryhmälle piti kehitellä oma tekemisensä. Nykyistä yläastetta, silloisia jatkoluokkia, oli muutaman oppilaan verran.

Siitä seurasi, että minun oli opetettava myös maatalouteen liittyviä asioita. Siis minun! Kaupungissa kasvaneena olin maatilan töistä yhtä kaukana ja ulkona kuin joulupukki juhannusjuhlasta.

Mutta töihin, siitä vaan. Tartuin härkää sarvista ja upposin tuntikausiksi paksuun maatalouden tietokirjaan. Ulkona valkeni jo aamutaivas, kun sain päätökseen tiiviit opintoni: heureka, siinä se oli, Virtasen AIV-torni! Sen minä annan läksyksi Lapin pojille. Moista tornia ei heidän kylässään ainoatakaan.

Piirsin ensi töikseni taululle puolitoistametrisen suurennoksen tietokirjaan painetusta Artturi Ilmarin maailmankuulusta tornista. Innolla oppilaat kuuntelivat selvityksiäni ja piirsivät samalla ruutuvihkoihin omat kopionsa. Lopuksi sanelin tiivistelmän, ja sen sitten annoin läksyksi. - Kirjojahan jatkoluokkalaisille ei vielä oltu keritty hankkia, sillä jatkoluokat olivat ihan uusi asia.

Voitte vain arvata, miten pojat selvisivät AIV-rehun säilönnästä torneineen päivineen. Aivan niin, loistavasti, kerta kaikkiaan!

Rehunkäsittelyn saloja selvitellyt tuore opettaja tunsi ihan pikkuisen ylpeyttä ja kiitteli mielessään professori A. I. Virtasta. Herra Nobelisti oli pelastanut opettajanplantun todella kiperästä tilanteesta. Muistan asian niin kauan kuin henkeni pihisee.

takaisin

Tulkoon valkeus!

Elettiin vuotta 1950. Minulle se oli kolmas lukuvuosi epäpätevänä opettajana - pätevyyden sain sitten kahden vuoden kuluttua.

Aamulla oli ollut kuusijuhla ohjelmineen, joka tietenkin oli ollut hyvä. Senhän takasi viisikirjaiminen sana - joulu.

Olin postinhakumatkalla, ja takaisin koululle tullessa mietin, mitä vielä puuttui pakaasistani. Edessä oli matka kotiin, Pohjanmaalle. Matkan aloittaisi nousu Mällärin linja-autoon.

Sinä vuonna oli tehty asennustöitä sähkön saamiseksi Lapin tunturipitäjiin. Hehkuvat lamput oli luvattu ensin syyskuussa, sitten loka- ja marraskuussa. Lamput olivat vain edelleenkin samannäköiset kuin ostettaessa.

Olin jo lähellä Saunavaaran koulua, kun silmiini erottui jotakin valon tapaista. Herranen aika! Koulu palaa, miksei kukaan sammuta? Juoksin parasta Emil Zatopek -vauhtia koulurakennusta kohti. Sitten järki voitti. Läähätin moniaita sekunteja portaitten edessä. Herra Jumala, S-Ä-H-K-Ö!

Sisällä oli muutama koulutyttö Tilda-tädin kanssa.

- Opettaja, näkeekö opettaja?

No, näkihän se. Luokissa oli jo pantu sähköt päälle - naps.

- Onko opella loput lamput?

- Onhan ne.

- Saako sytyttää?

- No, saa!

Muutama kenkäpari oli tuota pikaa parin metrin korkeudessa.

- Täällä jo loistaa valo, kailotti muuan lapinhattuinen.

Olikohan se Kemijärven herrain mukava juoni, että selkosten kansa sai sähkön juuri jouluksi...

takaisin

Viidellä puikolla opettajaksi

Näinä kuumina kesäpäivinä tulee mieleen samantapainen helleaalto 50-luvulta. Olin valmistumassa kansakunnan talikynttiläksi erityiskurssilla Oulussa, kun helleaalto päätti iskeä meikäläiseenkin, odottavaan äitiin.

Joka on moisen tilanteen kokenut, tietää, että lämmintäkin voi olla liikaa. Meillä tehtiin kuusi viikkoa töitä huohottaen - ihan totta puhuen yön ja päivän kanssa. Olisi pitänyt saada muutama otos meidän rouvien puurtamisesta! Ne kuvat olisivat olleet vetävää katsottavaa. Lampun valossa poljimme Singeriä yön hämärinä tunteina, hiki otsalla, sormet vapisten.

Tuli essua! Tuli kullekin meistä ahertajista - meitä oli kolme samojen seinien sisällä - myös yksi villasukka kudotuksi. Ynnä vielä muitakin käsitöitä, joiden laatua en enää löydä muistini lokeroista.

Harmaan, paksun villasukan muistan erityisen hyvin siksi, että se pilkistää edelleen silmääni erään vaatehyllyni takaosasta.

Näinä muistelujen päivinä olen tosissani suunnitellut kunniapaikkaa asianomaiselle sukkaselle. Luultavasti kiinnittäisin sen kullanväriselle alustalle ja naputtaisin tauluksi seinälle - muistoksi helleöiden toimeliaisuudesta puolen vuosisadan takaa…

takaisin

Hammastarhat syynillä

Elettiin syyskuun alkua kuusikymmenluvun Laihialla. Koulussa oli välitunti loppumaisillaan. Keräännyttiin kulukelloa totellen riveihin. Oppilaani soljuivat juuri ovesta sisään, kun esiin ajoi auto, ei mikään romu.

”Anita”, huusivat muutamat pojat ja suuntasivat pakojuoksun ”liiveriä” kohti, jonka takana odotti pelastus. - Anita oli hammaslääkäri. Häntä olivat monet pojat edellisenä syksynä kartelleet metsässä ja jääneet ilman hoitoa.

Juoksin liiverin taa. Siellä oli tuumaustauko. ”Ei ole viisasta karata, menetätte vielä hampaanne kovin nuorena”, sanoin pojille. ”Mulle on isä luvannu, ettei tarvitse mennä Anitan rääkättäväksi”, väitti muuan Erkki. ”Päinvastoin. Isäsi käski pitää huolta, että saat hammashoitoa”, sanoin.

No, saatiin pojat siitä sisälle ja Anitalle oma soppi, johon hänen apulaisensa kutsui hammastarhan omistajia tarkastukseen. Mitään työkaluja, kuten poria ja ”hohtimia” ei vielä käytetty.

”Mitä se teki”, kysyttiin usein Anitan luota tulevalta. ”Ottiko kipiää”, oli kaikkein tavallisin kysymys. Jos sanoi että ei, epäiltiin valehtelijaksi.

Seurasi pari viikkoa hammaslääkärissä käyntiä. Kysymykset vähenivät. Potilasjoukko oli siis ”ajettu sisään”, jos niin voi sanoa.

Kunnanisien päätös ilmaisesta hammashoidosta oli tarpeellinen ja oikea. Olisipa meilläkin 30 vuotta vanhemmilla ollut aikanaan samat mahdollisuudet!

takaisin

Virkkuumies nimeltä Jussi-Matti

Vielä 70-luvulla saattoi koulusta poimia monia mukavia piirteitä. Tänään niitä tuntuu löytyvän yhä vähemmän. Syitä on monia. Yksi tärkeimmistä lienee perheiden hajaannus. En kuitenkaan ole sitä mieltä, että opettajan tulisi vain opettaa - se ei oikeastaan ole mahdollistakaan, sillä silmien ummistaminen ei ole viisasta: asioihin törmääminen on vaikeampaa kuin niihin avoimesti puuttuminen. Seuraavassa on lempeä otos avoimesta puuttumisesta oppilaan asioihin.

- - -

Kolmisenkymmentä vuotta sitten kahdeksankesäinen Jussi-Matti toi kerran oman virkkuun mukanaan käsityötunnille.

- Ope, mulla on tämä nyt mukana. Saisko tätä tehdä, kun tällä jutulla olis vähän kiire?

Tutkin asiaa. Siinä Jussi-Matti pisteli menemään virkkuutaan - peitonpalasta perheeseen syntyvälle vauvalle!

- Kun se syntyy ihan pian, sanoi äiti. Ja mulla on vielä monta palaa virkkaamatta...

Jussi-Matin äiti oli kyllä sanonut, ettei peitteellä ollut kiire. Mutta poikapa oli toista mieltä:

- Kyllä minä tahtoisin tän valmiiksi, kun tää on lahja sille peipille!

Mietin asiaa. Tuloksena oli, että Jussi sai virkata sen tunnin, ja sitten:

- Kuules, Jussi-Matti. Mitäs jos tehdään niin, että minä jatkan, ettei sinulle tule liikaa ylitöitä?

Jussi-Matin kirkkaat silmät kirkastuivat entisestään.

- - -

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Eihän siinä kulunut kuin pari iltaa ja jokunen iltayön tunti, kun vihreä vauvanpeitto oli valmiina vastaanottamaan Jussi-Matin perheen uutta jäsentä. Se oli tyttö, ja se syntyi tasan kymmenen tuntia peitteen syntymisestä...