Lukijalle

Viime vuosina ovat suvun nuoret usein kyselleet, että millaista siellä Itä-Karjalassa eli Aunuksessa oikein oli jatkosodan aikana. Olihan meitä samasta perheestä kolme siellä rautatiehommissa, yhteensä kuutisen työvuotta.

Näistä kirjoitetuista liuskoista käy ilmi, että melkoisen helppoa elämä suomalaisille siviileille siellä oli. Työn puolesta saattoi vaikka kesälomastakin puhua.

Monenlaista pientä siellä kyllä sattui, joskus erikoistakin. Olen nyt koonnut muistelukset näihin viiteentoista kertomukseen.

Suuret kiitokset vaimolleni Tellervolle ja tyttärelleni Seijalle oikoluku- ja puhtaaksikirjoitustyöstä!

31.10.2003

Mikko Ahonen

Seuraavat tarinat sisältyvät myös Mikon kirjaan: Muisteluksia.

takaisin

Tulo Aunukseen

Juna IT-vaunuineen jytkyttää verkkaan kohti itää. Mikko, 15-vuotias koulupoika, on matkalla kohti Aunusta ja kesätyötä. Vanja on tehnyt sotarataa Äänislinnasta Hautavaaraan, joka on itäisin asema Suojärven pitäjässä. Siitä siis alkaa vallatun Itä-Karjalan osuus. Mutkainen rata oli valmistunut välirauhan aikana.

Pian Hautavaaran jälkeen kailottaa joku jermu: "Poijat, nyt on vanha raja!" Ikkunat päitä täyteen. Ensikertalaisia riittää joka ruutuun. Raja on vain maantien levyinen hakattu linja, ei muuta. Kartasta Mikko on katsonut, että pian tulisi Veskelys, sitten Sotjärvi, jossa hän viettäisi tulevat kesäkuukaudet. Moteittain katkaistuja halkoja näkyy olevan pinottuna Sotjärvellä raiteitten väliin. Niillä ruokitaan veturit. Janonsa nämä tyydyttävät vesitornista. Yksi veturi juo kerralla kuutioittain vettä, joka nousee sitten höyryllä säiliöön. Mikko tulisi oppimaan säiliön käytön kesän mittaan.

Tärkein asema oli vielä edessä. Jessoila! Siellä olisivat Arvo Kustaa -isä ja Matti-veli. Arvo Kustaa oli tullut Sotjärvelle jo ensimmäisenä sotasyksynä jossakin kiskojunassa.

Vanja oli tehnyt perääntyessään ratakiskoista kiharoita. Suomen pojat veivät kiskot katkaistuina Imatralle. Muutaman päivän jälkeen ne tuotiin H-vaunuissa uudensinertävinä tälle sotaradalle. Radankorjausjunat miehistöineen tekivät täällä pyöreitä urakkapäiviä.

Mikko muistelee erästä isänsä tarinaa. Arvo Kustaa ja Eino Valdemar, junanlähettäjiä molemmat, olivat lähteneet eräänä iltana Sotjärveltä Jessoilaaan. Parikymmentä kilometriä kävellä kippasivat! Jessoilasta oli tullut pääteasema moneksi päiväksi, kunnes taas saatiin lisää rataa valmiiksi.

Sekä Arvo Kustaalle että Eino Valdemarille oli kummallekin annettu konepistooli puskaryssien varalle. Sotapoliisin tarkistusasemat oli neuvottu myös ja käsketty pitää aseet selässä asemaa lähestyttäessä. Sotapoliisit leikkivät mielellään sotaa, kun näkivät epäilyttäviä siviilejä.

Perillä peninkulman kävelijöitä odotti sotainen rautatieupseeri, jota tulijain olisi pitänyt puhutella asennossa. "Seis, miehet! Paikallisilla siviileillä on ilmoittautumispakko - ymmärrättekö suomea", upseeri mellasti.

"Se on kokonaan niitten siviilien asia", tokaisi Arvo Kustaa tulijoista vanhempana. "Kuka itse olet?" - "Paperit", rautatieupseeri karjaisi. "Tässä olis aluksi", Eino Valdemar virnuili ja ojensi pulleaa salkkua.

"Tarkoitan henkilöllisyyttä!" - "Sekin selviää salkusta. Näytä meille parakki. On kai täällä sellainen, vai eikö ole?"

Nolostunut paperinvaatija muistikin, että juuri näitä miehiä oli heille luvattu oikean, varman liikenteen alkuun pääsemiseksi. Niin hän enempää mellastamatta näytti tulijoille parakin.

Mikko erottaa jo selvästi Jessoilan aseman harmaat parakit ja ratapihan tavaravaunut toukokuun hämärästä. Joku sotilas on tullut herrojansa vastaan. Onhan Jessoila varuskunta, on viestikenttämakasiini, on Syvärin suunnan ammushuolto ja ruotsinkielisten HTK-pataljoona. Monet takalinjan jermut tulevat lomajunaan Jessoilan kautta, ja sitten liian pian takaisin sijoituspaikkaansa pitkästymään - ehkä joskus viihtymäänkin.

Mikko marssii asemakonttorin tapaiseen. Sisällä loistaa riittävän tuntuisesti öljyvaloja ja asemamiehen karbidilamppu. Mikko huomataan, ja asemamies antaa ohjeensa asiallisesti: "Mene tuonne odotushuoneeseen. Sen luukusta saa asiansa hoidetuksi, kun vähän huikkaa tai kopistaa." Mikkoa vähän huvittaa, koska niin hän juuri oli aikonutkin tehdä - mutta edessäpä seisookin tuttu, lyhyenvanttera mies, Arvo Kustaa.

"Jaaha, sitä ollahan jo täällä!" - Isä AaKoo ei ole halaajatyyppiä, mutta rauhallinen ja kelpo mies. Kymmenisen vuotta hän on elättänyt ja kouluttanut kymmentä lastaan yksin vaimonsa kuoleman jälkeen. Suomeen ei mahdu kovin monta niin sitkeää ja niin kovia kokenutta miestä kuin AaKoo.

"Minä jo neuvoin tätä poikaa tuonne luukulle. Tässäkö se nyt on se Sotjärven puumies", asemamies naureskelee. AaKoo nyökkää. Varikkomiestä sanotaan puumieheksi - Mikko pitää tulevaa titteliään pilailuna, mutta se taisi myöhemmin esiintyä palkkalistoillakin.

"On mulla täällä tuliaisiaki", Mikko pääsee sanomaan. AaKoo availee ison, ruskean pussin sisältä voileipäkäärön. "Ja känttyä ja kääretorttuaki", hän ihastelee. Ei kun korvike kiehumaan ja kuulumisia kertomaan.

Siskoo-Martta ja naapurin avulias Oloka olivat leiponeet. He muonittivat huushollityönsä ohella muitten Nurmon lottien kanssa muonavarikon sotilaita, "Nurmoon valloittajia". Nimitys oli tarkoitettu lieväksi halveeraukseksi. Tosin nämä sotilaat tiedetään sodan särkemiksi B-miehiksi. Heidän sotansa on käyty, mutta työ jatkuu.

Mikolta kysellään koulukuulumisia. Hän saa ilokseen vastata: "Minä se siirryn viimeiselle keskikoululuokalle!"

Taisi jo päiväkin vaihtua, ennen kuin Mikolle näytetään yöpunkka: "Oot ohittanut Matin junan jossakin Pieksämäellä, taitaa Matti jo olla perillä kotona. Hänen peti on vapaa vaikka pitempäänkin viipyisit."

Mikko tietää alkavansa työt Sotjärvellä jo huomenissa.

takaisin

Puumiehiä

Arvo Kustaan toiseksi vanhin poika Mikko ei ole outo sotatoimialueella. Edellisenä syksynä heitä ”perkeleen paimenpoikia”, kuten joku suunsoittajakorpraali heitä kutsui, otettiin eri puolille Karjalaa perunannoston nimikkeellä. Martta-sisko härnäsi Mikkoa myöhemmin perunajääkäriksi. Se nimitys liittyy Pommerin sodasta palanneisiin ruotusotilaihin, joilla oli taskut täynnä ”kartoffeleita”. Niillähän alkoi huiman tärkeä Suomen perunanviljely. Martta ei siis saanut nimittelystään motoonsa…

Mikko laskeutuu reppuineen Sotjärven asemalle, laiturivaihteelle. Mistähän moinen nimihirviö kuin LAITURIVAIHDE? Kovin pieni on asemaparakki Jessoilan asemaan verrattuna, mutta täyttää sellaisenaan paikkansa. Punalakkista talonväkeä ei näy, vain tummaa vormulakkia.

Kaikki sotatoimialueen rautatieläiset ovat ylimääräisiä. Useita odottaa virka ’kotsuomessa’, kuten asia enemmistö murteella sanotaan.

Nämä ”puumiehet” ovat, kuten Mikko pian huomaa, ikääntyneitä, valtion tuntitöissä tai Pohjois-Karjalan metsissä leipänsä hankkineita miehiä. Kareinen – lue: Karreinen – on siellä pomona. Mikon ainoa ikätoveri on pomon siskonpoika Ville, venäläiseltä nimeltään Vasili. Mikko huomaa pian, että pomo kohtelee Villeä kaltoin, pläsittääkin.

Järven rannalla on iso, matala hirsirakennus, sisältä kuin ankeannäköinen luokkahuone. Miksi tuollainen on rakennettu, sitä ei varmuudella tiedetä, arvellaan puna-armeijan vanhaksi kasarmiksi. Iso, tallattu kenttä on pihan jatkeena. SA:n paperikankaiset patjat ja tyynyt on talon puolesta, muu majoitustarvike tulee löytyä itseltä. Villeltä ei löytynyt. Hänen peittonaan on vanjan vanha mantteli.

”Tuo se vielä kummittelee”, pojalle viisastellaan. Villeä ei mikään kuitenkaan paina, iloinen ja mukautuvainen orpopoika kun on.

Melkein kaikki työt tehdään urkolla. Halonpuolikkaat kärrätään ja pinotaan, joskus aumataan, se on: tehdään talonnäköinen ladelma. Siinä Kareinen on mahtava mittamies. ”Luuletko sie korsto, etten mie ossaa mitata, kuutioida” on hänen runkosanontansa. ”Ossaat sie, ei sinun tarvitse muuta osatakaan”, sanoi siihen työmaan iäkkäin mies, Vesonen.

Takanapäin hiukan hähätellään, kun työhön tulee koululainen, ”herraspoika”, kuten he sanovat. Ittekkin herraspoika: Mikko on aikaisemmin ollut topparoikan luiskanlapioijana ja palovahtina kotipuolessa! Puhumattakaan talon ja mökin töistä vanhempien kotitaloissa.

No, pian hän pääsee laanin tasoitukseen, kun uusille varastoaumoille tarvittiin lisätilaa. Herraspojasta ei puhuta enää tavuakaan – eihän sellaista ollutkaan. Pian aletaan kysyä, että noinko hulluja työmiehiä siellä Pohjanmaalla on. Poika ei osaa siihen vastata, koska tuntee vain omat ahtaat ympyränsä.

Puitten anto vetureille tuo vaihtelua yksitoikkoiseen purkamiseen ja pinon tekoon. Jo kaukaa näkyy kurkkiva pää veturista. Koivupuu on arvossaan, maamme muita puulajeja kuin koivua kutsutaan hutalepuuksi. Jos lavalla on motit koivua ja hutalepuuta, koivu kelpaa ensin ja hutale sitten, jos on pakko ottaa. Jos on märkää haapaa, niin veturiäijät sanovat: ”Njet, pidä pinos, tenterillä on puuta Kutismaan asti, ei siellä sen huonompaa tavaraa oo.” – Näin siis sanotaan, jos on varaa.

Radankorjauskomppanialla eli tuttavallisesti RKK:lla on puuvaunut tai hiilisellaiset mukanaan. Ottavatpa ne puuta radanvarsimetsästäkin, mutta silloin on miehiä ja työkalut matkassa. Veturiäijät saavat vain kehua tai haukkua puiden antajia, jos sitten uskaltavatkaan…

Kaikkea tätä johtaa oululainen varastokirjanpitäjä Äänislinnan toimistostaan. Komea toimisto, sähkövalot ja kaikki – ei mitään yhteistä Sotjärven puumessin kanssa.

takaisin

Sotjärvellä

Sotjärven kylä järven ympärillä on osittain autioitunut. Ei näy kylvöpeltoja, ja viljelyhommat ovat pääsevä vauhtiin vastaa kesällä -43.

Sotaherrat lähettävät kalamiehiä komennukselle Sotjärvellekin. Ne kortteeraavat Davidovilla, jossa asuvat sisarukset Anna ja Jussi. Tyttö on vähän vanhempi veljeään. Jussi on Mikon ikätoveri, sangen terävä poika, kaksikielinen kuten Annakin. Saatu aatekasvatus on saanut Jussissa pysyvän asuinsijan. Kaihtamatta hän vaahtoaa kommunismiansa veturinruokkijoille, jotka hän vaistoaa Suomen kapitalismijärjestelmän köyhimmiksi. Melkein kympin arvaus! Siitä huolimatta Davidovin Jussia ollaan lähettämässä Orismalaan viljelyoppiin sen klausuulin pohjalta, joka karjalaisille oli suotu.

Jälkeenpäin Mikko huomaa, ettei heistä kukaan ilmiantanut Jussia paikallispäällikölle. Jussi olisi joutunut poliittisten puheittensa vuoksi Äänislinnan leirille, ja elo olisi taatusti pudonnut miinuksille.

Davidovin Anna, pieni, tummatukkainen neito, ymmärtää jo "finski soldaatin" päälle, selvä se - niin ainakin kalastajaurhot ja RKK:n pojat vihjailevat. No, näiden puheet kävivät joskus kauas ohi totuuden! Olisiko se arvio oikea tässäkin, että jutut pitää jakaa viidellä ja tulokseenkin suhtautua varoen…

Mutta yksi korni juttu kuitenkin tapahtuu, ja se on enemmän kuin totta. Käy niin, että Annalta ja Jussilta kuolee ikivanha mummo vai oliko se peräti mummonmummo. Mutta ei se mitään! Kun kerran tanssit oli sattumalta sovittu juuri siksi illaksi, niin eihän niitä peruta. Siitä vaan vainaja nostetaan kamariin, ja "rammari" pistetään soimaan tuvassa!

Kyllä Davidovin tumman Annan kelpaa. Hän on seutukunnan ainoa tyttö, ja jatkuvasti häntä haetaan tanssiin. Toiset tanssahtelevat härkäpareissa, ja kaipa niilläkin hauskaa on. Mutta Annahan valitsee soreimman prihan viihdyttäjäkseen…

No, mummonmummo Davidovin tantsuista on kulunut jokin aika, kun Ville-Vasili äkkiä eräänä iltana pistää rammarin soimaan. "Kuule sie Mikko, nyt olis sit sottiisi vuoro!" - "Mitä? Älä ny, emmä osaa sellaasta." Mutta Vasili tulee ja repii Mikon penkiltä ja pakottaa tuimaan saksanpolkkaharjoitteluun. Eihän siinä muuta voi, saapasta toisen viereen, että palkit notkuu ja soittopelin ikäkulu neula käy hyppimään.

"Oot sie aika hyväoppine, tää on kuulkaa vissi. Näi ja näi vaa!" Ja Sotjärven veljeskunta lyö tahtia ympärillä ja naureksii.

Koittaa sitten kesäkuun neljäs, Marskin syntymäpäivä. Äänislinnan Kuosmanen, muonittaja, on varannut tarjottavaa: leikattua rommia, keksejä ja muutama savuke jokaiselle. Näillä Suomen suurimmilla synttäreillä Mikko ymmärtää vain keksien päälle. Nautintoaineet tulevat myydyiksi muille, eikä Mikko ole ainoa myyvä osapuoli siinä joukossa.

Poika on nähnyt Marskista vilauksen Vilppulan asemalla kesällä 1938. Hän on muistavinaan, että silloin paljastettiin Vilppulan taistelujen muistomerkki. Miksi siihen juuri Marski tarvittiin? No, Vilppulassahan alkoi itsenäisen kansakunnan kivijalan rakentaminen. Marski tunnetaan Mikon kavereitten kesken valkoisena kenraalina, joka sattumalta tuli Venäjältä Suomea vapauttamaan. Kyllähän Mannerheimin päivää viettää kannattaa!

Millaista miestä Mikon kanssa siellä Sotjärvellä on? Puumiehistä ei kellään ole koulun päästötodistusta. Vanhemmilla miehillä on merkintä lukusista, ainakin papinkirjat. Mikko siis on "oppinein", asemamiehetkin mukaan lukien. Sellaista asemaa Mikolla ei koskaan myöhemmin elämässään tullut olemaan… Kovasti siis on koulunkäynti täällä valokeilassa. "Viis luokkaa pian käyny, pitäis tuo ny ymmärtää!" - "Herrankoulua käy, eikä saa veturia liikkeelle!"

takaisin

Sääskiä ja tupakkaa

Sääsket ovat Aunuksessa tosi maanvaiva. Niitä oikein pilveilee, hyvä etteivät pimennä aurinkoa ja taivasta.

"Tämä on Pohjolan soisinta aluetta, vedessä ne sääsket sikiävät", selittävät vanhat viisaat. "Siellä kotpuolessa päriää iltamyöhään ja aamuisin metässä...nämei kunnioita mitään", täydentää vielä joku sääskien syntilistaa.

Kovin kauas järvelle sääsket eivät seuraa. Miehet soutelevatkin kalassa ahkerasti. Paitsi sääskikammoa on toinenkin syy kalastamiseen: muona lähetetään kymmenen päivän erissä, ja edellisen lähetyksen lihapuoli "oli lähtenyt itsestään liikkeelle", kuten lihan toukkakannasta kerrotaan. Tosin työmaan vanhin, ronski savottamies Vesonen, on opettanut Silja-emännälle, pohjalaislotalle, miten toukat saadaan karkaamaan lihasta. Eipä vain tahdo löytyä syöjiä lihalle, jolla on toukkamenneisyys...

Tuore kala, jota osataan ottaa järvestä, pelastaa toki nälkäkuurilta. Sekin auttaa, että Jessoilassa tiedetään olevan leipää, ja niin Mikko lähetetään sitä hakemaan. Punalakkiset herrat ovat sitä asemalle rohmunneet, kukaan ei vain muista, mistä ja miten.

Koivuhalkoja lähetetään Sotjärvelle entistä enemmän, ja se kelpaa veturimiehille. Enää ei ajeta vajaalla "tenterillä" Suojärvelle ja Kutismaan.

Muutamana elokuun alkupäivänä Mikko vetelehtii asemaparakilla ennen Haapamäen pikajunan tuloa. Isän on määrä palata kotilomalta, eikä ole kumma vaikka mukana olisi tuliaispakettikin.

"Mitäs asemamestari täällä, mikset ole töissä tai kortilla", Mikolta udellaan. "Tuleeko sustakin oikea asemaherra isona", pojalta myös kysellään. "En mä viälä tiärä", Mikko tokaisee, kun ei vielä ole niin pitkälle elämäänsä suunnitellut.

Haapamäen pikajuna läähättää jo kohti asemaa. Jokaisessa lomalaisjunassa on runsaasti sotilaita, monet murjottavia ja haluttomia. Vähät viinatkin on usein jo juotu, kun matkaa on tehty lähes kaksi vuorokautta. Pääteasemalle tässä vain istua körötellään. Osa jää sinne. Ja siitä sitten on toisten vielä pakko mennä eteenpäin: etummaisiin korsuihin ja poteroihin asti.

Pari sotilasta tunnistaa maisemia:

"Kato, tää on Säämäjärven-Sotjärven kannasta. Vanja ei meinannu päästää meitä läpi. Tehtiin komeat motit Jessoilan ja Säämäjärven kyliss!"
"Ettekste kiertäneet tän Sotjärven eteläpuolta?"
"Ei, tän kannaksen kautta myö mäntiin, et sie muista?"
"Minähän tulin täydennykses Suojujoella."
"Ai, niinhän se tais olla."

Mikko tähyilee lähintä toisen luokan vaunua. Niissähän asemaherrat istuvat, niin ja heidän perheenjäsenensäkin. Sieltähän se Arvo Kustaa tuleekin, junan konnarin mukana.

"Onko sulla tupakkia, Joensuussa pääsivät multa jo loppumaan", olivat AaKoon ensimmäiset sanat. "On kämpillä, Lupia ja Tyämiestä, sulle on säästetty. Tuosson resiinakin, ei tupakkien haku kauaa kestä", Mikko tuumii.

Konnari selittää AaKoolle, että pojan pitäisi antaa hakea, ei siinä paljon myöhästyttäisi.

Niin tulee Mikolle ennätysmatka kämpälle ja takaisin. Hiukan kai ratapihalla seisoksivat sotilaat kummeksuvat, kun poikanen sen kun porhaltaa resiinalla paikalle ja sujauttaa toisen junanherran käteen ruskean paperipussin. Pitihän asioita vähän naamioida.

Konnarin pilli vislaa, herrat siirtyvät junailijavaunuun, ja aivan varmasti hehkuu kaksi Työmiestä tupakannälkäisten huulilla lähimmän minuutin sisällä.

Kairi, urheileva asemamies, tökkii vapaa-aikanaan ruohoraudalla raideosuuttaan puhtaaksi. "Piru, kun on päässyt mäntykin juurtumaan ratapihalla. Se iivana ei tainnut välittää näistä hommista."

"Miksi juna seisoi", mies utelee heti mäntyvuodatuksen jälkeen. Mikko kertoo jutun eikä jätä pois omaakaan osuuttaan. "Noinhan pitää talonväen etukin joskus huomioida", Kairi tuumii.

Asemamies Kairi oli yritellyt koti-Kannaksella käydä viittä luokkaa oppikoulua, mutta ilman tulosta. Kolmannella luokalla totesi jo kunnianhimoinen isäkin, että poika on luotu käytännön hommiin. Siispä Kairin Tuure oli raatajarenkinä isän komennon alla, kunnes armeija ja talvisota pelastivat.

"Ei, piru tökkiköön näitä ruohotukkoi. Mie mään lenkille. Mutta kerro sie, mitä siel koulun voimistelusalissa teil tapahtuu. Lyökö hää lehtori mitä turpii?"

Mikko selittää, ettei siellä maalla ole varaa lehtoriin. Joku joutilas uffari ilmasotakoulusta tuuraa. Useimmiten keskikoulun käynyt paikallinen poika hoitaa virkaa, karjuu asentoja ja muuta sotilasäksiisiä. Näyttää temppuja rekillä, jos vielä osaa. Joskus joku liian tuttavallisesti esiintyvä poika saa opettajalta pläsiinsä. Se siitä, kuuluu kuvioihin ja katsotaan kasvatukselliseksi tapahtumaksi, eikä siitä sen enempää käräjöidä.

"Tulen mukaan ruohontappotalkoisiin", Mikko sanoo arvioiden Kairin hiukan vaatimatonta työsaavutusta. "Vasilikin varmaan tulee." - "No vot, palataan asiaan", Kairi touhuaa.

Mikkoa vähän huvittaa. Leppoisa ruohonleikkuu ei näköjään Kairia kiinnosta, kova juoksulenkki kyllä. Mutta sehän onkin vapaaehtoista!

takaisin

Ruokalassa

Iso ruokala täyttyy taas kerran nälkäisistä syöjistä. Kuuluu lusikoiden kilkatusta, ryystämistä. Kukapa olisi näille "maailmanrannan kulkijoille" - kuten he itseään nimittävät - pöytätapoja opettanut. Tai jos armeija jotain koetti opettaa, hukkaan meni koko vaivannäkö.

Lautasetkin ovat täällä entisten vallanpitäjien jäämistöä. "Kas kun eivät särkeneet näitä lähtiessään, olis ollut helppo juttu", Mikko miettii mielessään. Sitten hän huomaa merkillisen lautasen. Se oli "koristeltu" jo tehdasvaiheessa venäläisellä kirjoituksella. "Mitä tuossa sanotaan", Mikko utelee eräältä hiilimieheltä, jonka tietää kaksikieliseksi. Mies hakee hetken vastausta. "URAKKATÖISTÄ LEIPÄ LEVENEE", tulee sitten vastaukseksi.

"Täällä on moni asia toisin kuin meillä Suomessa", kääntäjä lisää. "Minäkin täällä muutaman vuoden reistasin kolhoosihommaa. Aluksi oli sopu erikielisten välillä. Ryssää opeteltiin puhumaan, kaikki oli yhteistä. Myöhemmin vanjat alkoi etuilla, meitä muita ilmiantaa. Läksin livohkaan - Suomeen."

"No, katunutko olet", Mikko kokeilee. Vastaus, räkäinen nauru, tyydyttää kysyjää.

Yhtäkkiä Vasili valpastuu. "Kato, maatuska kaivelee jätetynnöriä", Vasili huikkaa. Hän istuu ikkunan ääressä ja pakostakin näkee maatuskan puuhailut. "Jo on perkele", kolhoosimuistelija kiroaa. Hän kävelee ruuanjakajan luo, selittää jotain, josta pojat eivät saaneet selvää.

Ruokaa jakava lotta avaa ikkunan ja huutaa maatuskalle: "Idi sudai!" Muutakin lotta selittää venäjäksi. Pienen pomiloinnin jälkeen lotta saa ikkunasta kuhmuisen läkkikannun, täyttää sen keitolla ja antaa takaisin ulos.

Pöydässä todetaan venäläissiviilien heikko ruokahuolto. "Ei nyt sentään sianruokaa ryssillekään saa antaa", tuntuu olevan mielipiteenä.

Näkymä Aunuksesta

takaisin

Korttipeliä

"Kolme kurkoa, päittää kolme kirvestä", kessu Pouttu kuuluttaa. "Kolome niinkun sulla on natsoja, vaikkei ne näy", kirveillä hävinnyt toteaa. "Ei näy, mutta joskus kuuluu", nauraa reippaantuntuinen mies, siviilissä ratavartija. Natsoja ei todella näy kessun likaisenharmaasta kesäpusakasta.

On välillä vaihteluakin korpiaseman elämässä. RK-komppania on majoittunut nelosraiteelle ja sukkuloi tynkäjunalla itään ja länteen. Osa miehistä kulkee työhön pumpuilla. Luti, päällikkö, ja vänskä, teollisuuskoulun maa- ja vesirakennuslinjan käynyt herra, veivaavat kevyellä resiinalla. Nämä kaksi ovat siviilissä ratamestareita.

Miehistä valtaosalla on sotaa takanapäin, osalla B-miehen luokka haavoittumisen seurauksena. Enimmäkseen he ovat topparoikkalaisia, jotka osaavat tehdä työtä ja saada valmistakin, kun juna-aikataulu niin vaatii. Mutta osataan siellä "hoitaa terveyttäkin", kuten siviilissä tiesimme sanoa roikan laiskasta työtahdista. "Kolmekymmentä kilometriä jäi suoran alle", kiroilee Pikku-Matti. Hän näyttää olevan joukon nuorin.

"Se kolme taas", Pouttu tuumii - oli paiskannut kortit lavaan katsomatta aukaisua. "Tulispa kakkospari", Pouttu miettii. "Saisin taas velkamiehiä niin kuin keväällä Kutismas."

"Joka aamu lapaa päähän vetää velkamies…", kessu jatkaa nauraen. Tosiaan, sinä Kustisman iltana vakinaisen peliringin rahat siirtyivät Pouttu-kessulle, joka vippasi kanttiinirahoja persaukisille, kunnes tilipäivä taas armahti.

”Onkos torrakkavahti hereillä”, Pouttu utelee sitten. Vahdin pitää kiertää RK-junaa ja lisätä klapua veturiin, ettei höyry kokonaan karkaisi. ”Ai, mie se olen vahti nyt täydeltä tunnilta”, Pikku-Matti muistaa. ”Älä nuku, ettei Mörkö pääse sua herättään”, joku pelaajista varoittaa.

Mörkö alias RK-komppanian päällikkö on tunnettu vähäsanaisesta esiintymisestään. Matkaselässä hän oli kuulemma koonnut porukan neliriviin ja puhunut suunnilleen näin: ”Muut poijat ne särkevät rataa ja siltoja, met sitä vain korjaamme.” Ei Mörköä pelätä, hän ei vaadi lapaa päähän. Työ on tärkeintä.

Komppanian miehillä on torrakoita, näkyy jokin konepistoolikin. Herroilla roikkuu vielä pistoolikotelo vyöllä. Oliko siellä ase vai tupakkavehkeet, sitä eivät muut aina tienneet. ”Jos nyt vaikka joku tesantti haluais, niin yks mies pruuttaa koko meidän porukan vainajiks”, tuntuu olevan joukon käsitys tämän aseenkannon hyödyllisyydestä.

Pumppuresiinoissa torrakoita on kuin halkoja työkalujen seassa! ”Niillä pudottaa joskus hirven tai meton”, sanotaan. Niin aivan varmasti joskus tapahtuikin. Ovatkohan aseet tarkkoja – no kai niillä mieheen osuu. Lähietäisyydeltä…

Itse Matkaselän-Äänislinnan välillä ei radankorjausjunaa häiritä koskaan. Näitä tapahtumia seuraavana vuonna Mikko oli todistamassa trotyylipanoksen löytymistä Jessoilan itäpuolelta, aallopista. Miksei panos ollut räjähtänyt, jäi epäselväksi.

Sinä iltana, kun Pikku-Matti on torrakkavahtina, Ville-poika häviää kaikki rahansa. Hän kyllä pitää itseään korttihaina, mutta harhaa sellainen käsitys tuntuu olevan.

”Älä Vasili sure, uutta rahaa on tulossa. Sitten näytetään sortajille”, muuan korttirinkiläinen lohduttaa Villeä. ”Miksi tuo muutti sun nimes Vasiliksi”, Mikko utelee.

”Se on yks korsto, se on miun kotikylästäin. Vasili on miun oikea nimi, tiiäthän että isä oli venäläinen. Meitä ja tuota Vasili-nimeä vieroksuttiin, siks mie käytän Ville-nimeä.”

”Osaatko puhua ryssää”, Mikko vielä kysyy Vasili-Villeltä. ”En, ei huvittanut oppiakaan, nehän ois ristiinnaulinneet miut kotikylässä, jos olis ryssää haastanut.” Mikko miettimään, että luulisi karjalaisten tottuneen siihen kieleen…vaikka taitaapa olla kylää myöten.

Korttiporukka lopettaa. Huoltovaunuun jäävät vain ”jälistäpelaajat”.
”Mie olisin saanut värin, jos…”
”Vika-aikaan soitin suutain…”
”Piru ko hää sai viis ässää…”
”Jos tunnis ei tuu yhtää voittoa, pitäs ymmärtää heivata…”
”Kellä viel on rahoi, mie nyljen…”

Pojat lähtevät kanttiinivaunulle. Sitä hoitaa vanha mies, Penjami nimeltään, jonka päätyönä on keitellä hernerokat, perunasopat ja aamupuurot. Kas vain, Mikko tuumii taas itsekseen, lotta puuttuu. Miksi, sitä ei Mikko kysele.

”Meille molemmille kaks pektusta ja pari limukkaa”, Mikko touhuaa. Hän on kukkaronhaltija Villen puolesta. ”Käviskö korvikkeet keksillä, taisi tulla keitetyksi liikaa”, kokki-Penjami kysyy toiveikkaana. Pojathan tarttuvat syöttiin. Kasvaville pojille olisi saanut tarjota aterian vaikka keskellä yötä.

Mahat täytettyään pojat lampsivat parakille päin. Näköpiiriin sukeltautuu kaksi sotilasta roikottaen keskellään jotakin. Moniaan askeloton jälkeen kannettava osoittautuu miehenmittaiseksi kalaksi.

Pojat kiehuvat uteliaisuudesta. ”Mistä noin iso hauki tuli”, udellaan. ”Ei me ryssän pojille vastata”, toinen kantajista tärkeilee. ”Entäs suamalaasille”, Mikko tiedustaa leveällä murteellaan.

Kansalaisuus taitaa tulla selväksi. Kala ei ole hauki, sillä on komeat viiksetkin. Onnelliset pyyntimiehet touhuavat näyttämään saalistaan RK:n herroille, jos ne nyt edes tietäisivät, mikä kala se on. Jotenkin kala osoittautuu monniksi eli säkiäksi. Se on jäämerestä Aunukseen asti levinnyt, oikea herkkukala, jota köyhät eivät pääse maistamaankaan! Kasvaa kuulemma runsaissa vesissä satakiloiseksi. ”Ei sellaista ookkaan”, toteaa Vasili, kun asiaa kämpillä vielä puidaan.

takaisin

Tulo Äänislinnaan

Loppukesällä selviää, että tilinvälin kuluttua junat voivat puhkua Sotjärven ohitse, jos puusta ja vedestä on kyse. Kutismaan on vankivoimin varastoitu niin paljon koivua, ettei ainakaan lähikuukausina ole pysyvää tarvetta Sotjärven käytölle. Yksi vormulakkinenkin poistuu asemalta, taitaa olla ”Ruatikainen”. Hän on Napoleonin mittainen, mutta ei yhtä etevä. Mies kehuskelee suurilla voimillaan.

”Yksi korsto miu kotipuolessai väitti, ettei maakivi siirry miu voimillai kivirekkeen. Mie kysyin et mitä sie maksat, jos nousee. Hää väitti, ettei luppaa mittään, mitäpä tyhjäst. Mie poika siirsin paljain käsin kiven rekkeen ja tokasin: SEURAAVA NÄYTÖS ON SIU HEVOSEIS HINTANEN!

Kuulijoita naurattaa.

”Sen korston kai piti kehua hevostaan, joka jaksoi vettää sen siun ison kivveis läjjään, vai kuinka, Ruatikainen?”

”No, arvaat sie, mite se toine näytös män? Miehä vejin vielä toisenki reellisen kivvee ja sain ku sainki sen korston konin omaksein!”

Joojoo, Mikko toteaa itsekseen. Jos kehupuhe huvittaa useaa kuulijaa ja ehkä joitakin jurppiikin, on pälätys sen väärtti.

Joka tapauksessa Saarnikanto ja pojat siirretään Äänislinnaan, muut Lismaan, ohi Kontupohjan. Muuttomatka Äänislinnaan ei paljon päätä vaivaa. Reppuun ja vaneriaskiin mahtuu se vähä omaisuus, mitä Mikolla on. Joku asemamiehistä pahoittelee lähtijöiden vaatetusta: on vain rikkinäiset työvaatteet ja ehjät työvaatteet…

Onneksi Vasililla on uusi löytösuikka. ”Pankaa poika menemään edeltä, kun yritätte Vakon kuppilaan, muuten ette pääse edes istumaan”, joku asemamiehistä neuvoo.

Saarnikanto antaa takaisin:

"Meilläpäin noin suurisuiset myydään ravunsyöteiksi. On kuule tässä oltu Lännen maillakin. Ei me tarvita tuollaisen neuvoja, joka vasta äsken kohosi joutomiehestä asemarengiksi.”

Kovaa porukkaa, naureskelevat nuoret pojat takanapäin. Mutta täytyyhän asemamiehen saada vähän vastinetta piruilulleen.

Junassa istuskellaan sitten vaitonaisina. Sotarata ei nähtävyyksiä liiemmälti tarjoile, samaa suota ja puuta joka puolella. Joen ylitys ennen Äänislinnaa virkistää istujia.

Ajetaan tosi hiljaa. Taitaa olla remonttia meneillään. Kas vain, RK-juna seisoo lähiasemalla. Onkohan Mörkö miehineen asialla?

Äänislinnan asemalla on vilinää kuin konsanaan Suomessa. Vasili vilkkaana luonnonlapsena huomaa nopeasti sopeutuvansa uudenlaisiin oloihin. Seuraa iloinen kiekaisu: ”Hei, täähä soppii meil!”

Osa kaupungin sotilaista odottelee lomalta palaajia. Tuttu kotipuolen mies tuo ehkä paketin, ehkä tilatun puukorkkisen putelinkin ja mikä tärkeintä: kuulumisia kotoa. Repusta löytyy vanhaa Karjalaa, Ilkkaa ja Kalevaa luettavaksi, kotitienoosta riippuen.

Pienet ryssänpojat ja –tytöt römpsineen ovat asialla.

”Anna pikku ruoka – anna kymppi – yksi tupakka!”. Mikko tuikkaa vanikkaruutuja pienen resupekan käteen: ”Tuos on ensi hätähän!”

Saarnikanto, Äänislinnassa aikaisemmin oleskelleena, vie Sotjärven pojat lähelle Kuusisen palatsia. ”Katsotaan, onko sopivia vapaita kämppiä. Karan parakeista kyllä löytyisi, mutta tästä olisi mukava kulkea kaupungilla. No niin, löytyy näemmä. Nyt Karan asema jää näkemättä!”

Uusi kortteeri on harmaassa, yksikerroksisessa hirsitalossa, jonka ikkunanpielet on maalattu sinisiksi. Yksi kokonainen huoneisto, pari huonetta ja keittiö, on vapaa. Hella vetää, ja jonkunmoista kalustustakin on poistuneiden asukkaiden jäljiltä, samaten pistävä, erikoinen haju joka huoneessa.

Mikko on ihmeissään kaikesta näkemästään. ”Menöökö tämä lemu pois koskaan, ja miksi nuas ovis on toppaukset?”

”Hajuun pitää kait tottua. Ja mitä ovitoppauksiin tulee, niin haluttiin kai pitää omat puheet salassa. Urkkijoita korva ovessa taisi riittää”, Saarnikanto selvittää, ja kysyjän uteliaisuus tulee taas kerran tyydytetyksi.

takaisin

Elämää Äänislinnassa

Verraten vähin raunioin oli Äänislinna jätetty suomalaisille. Tosin korjausjälkiä on näkyvissä monen talon seinissä. Yksi parikerroksinen rakennus on pönkitettykin tukevilla hirsillä. Onkohan vanjan oma virhe paikattu soromnoo-tempulla?

Poikien, Ville-Vasilin ja Mikon, vapaa-ajat kuluvat kaupunkia tallatessa. Urheilukentän aitaus on täynnä järjestelmän merkkimiehiä, useimmin Lenin lippalakkisena tai punalippua kantaen ja Stalin, piippu roihuten tai paraatimarsalkan asussa. Saarikanto muistuttaa, etteivät pojat saa ryhtyä kaupantekoon "alkuasukkaiden" eivätkä omien sotilaidenkaan kanssa. Molemmat kauppaavat armeijalta varastettua tavaraa. Vain kerran "katujyrä" tarkastaa poikien henkilötodistukset. Johtaja on pettyneen näköinen, kun ei pääse sättimään "ryssän poikia". Mikko puhuu vielä varmuudeksi omaa leveää pohjalaismurrettansa.

Työmaalla pojista tulee kottikärryjen siirtolaitteita. Kottikärryt täyttyvät tärkeännäköisten sirkkelimiesten katkomista pölkyistä. Pojat junnaavat ne pinojen luo, jossa väsyneet, apaattiset maatuskat heittävät pienemmät pölkyt suoraan pinoon, isommat vasta halkaisun jälkeen. Muuan starikka on naisilla pomona, tosin työnteon ohella.

"Tsorts! Saatana!"

Starikka tuntuu usein piruilevan alaisilleen, joilla ei ilmeisesti ollut kanttia antaa takaisin. Mikko ei saa tietää, maksetaanko maatuskoille rahapalkkaa lainkaan. Leipää heille jaetaan iltaisin töiden päätyttyä. Sitä työn teettäjillä tuntuu olevan runsaasti. Ruokalan säälivät lotat lähettävät Mikon ja Vasilin mukana naisille lisää näkkileipää. Sen saaminen irrottaa vastaanottajilta jonkinmoisen kiitoshymynkin. Ilo ja toivo eivät siis ole aivan kokonaan kadonneet ankarissa elämänkohtaloissa. - Lotat ovat sitä mieltä, että vanhemmat miehet ovat tehneet jonkinlaista luvatonta "vaihtokauppaa" näiden naisten kanssa. Poikasille asian luonne jää aika hämäräksi...

Eräs mukulakivillä päällystetty katu Äänislinnassa päättyy suoraan Äänisjärveen. Kadun varrella on kasarmirakennuksia. Laguksen jääkärit marssivat tällä kadulla usein ja laulavat komeasti. Noin minuutin välein, salamannopeasti, marssijat hakevat ilma- tai panssarisuojaa - komennuksesta.

Äänislinnassa on Otto-Ville Kuusisen palatsi. Vasili ja Mikko saavat käydä siellä oikein sisällä asti. Komeampaa pytinkiä he eivät ole eläissänsä nähneetkään - mitä nyt tietenkin Helsingissä tai Viipurissa...Pojille kyllä juorutaan, että palatsin vesi- ja viemärijärjestelmä ei ota toimiakseen, vaan alan ammattilaiset saavat usein käydä työkalupakkeineen korjauskeikoilla.

Työmaan lähellä on valtaisa tyhjien, pestyjen pullojen varasto. "Varmaan miljoona putelia", Vasili ihastelee. "Siinä on polsu saanut ottaa toisenkin kännin, ennen kuin tuohon on päästy", Saarnikanto, seurueen ainoa viina-asiantuntija toteaa.

Lähellä komeilee myös valtaisa hiiliröykkiö.

"Olisko tuo tuotu Suomesta tänne", Mikko kyselee, äänessä epäilyä.

"No ei tietenkään, ryssällä on tuota lajia, vaikka Pohjoisnavan sulattais", Saarnikanto toteaa. Ja sitten seuraa tavanomainen tölväisy: "Keskikoululaisen pitäisi tuo kyllä itsekin ymmärtää!"

No olisikin, että jokin asia selviäisi ilman tuota tuttua loppuliturgiaa, Mikko miettii ja päättää pyhästi seuraavalla työmaalla ilmoittautua kansakoulua käymättömien joukkoon...

takaisin

Kotiinpäin

Matkustuslupa kotiin on tänään haettu Äänislinnan varastokirjurin siististä toimistosta. Siellä Mikko on tehnyt komean kumarruksen. Se luontui hyvin, olihan sitä partiotuvalla harjoiteltukin. Reppuun on haettu asemalta tarkastusleima. Myöhemmin reppuun voi sulloa uusia, pimeästi ostettuja kengänpohjia ja naapurin Kallen lupiaskeja. Eivät kuulemma leimattua reppua junassa kollaa.

Vasili, Mikon paras Itä-Karjalan kaveri, jättää Äänislinnan jo päivällä. Käydään lyhyt sananvaihto: "Hei sitte, nahkurin orsilla tavataan Viihy sie kirjojeis kanssa!" "Pirä Jumala ja puhelinlangat miälessäs!"

Saarnikanto puolestaan on ryypännyt läksiäisiä pitkin päivää eikä ole matkustuskunnossa. Hänelle Mikko kiehauttaa vettä "kippurahäntäisen" ohennusjuomaksi. Onkohan Äänislinnassa viinakauppaa, se ei Mikolle selviä, mutta kovasti viinamäen miestä Saarnikanto näyttää leikkivän pitkän kuivan kauden päälle.

"O-olenko minä kertonu sulle, että olin hyökkäyskesänä so-sotilaskarkurina - tuota - jonkin päivän", hän alkaa. "Taas nuo synnintunnustukset", Mikko miettii itsekseen.

"Olisin ky-kyllä tullut ammutuksi, mutta ilmoittauduin itte pataljoonassa. Se-se majuri kyllä sano että ampua tuollainen mies pitäis, mutta tulee niin ruma ruumis", sammaltava Saarnikanto selittää tiukkaa tilannetta. "Tämä-tämä majuri kyllä tiesi, että minä olin Hitlerin Aatun miehiä, sen ta-takia kai pääsin hu-huoltoporukkaan ja talven mittaan sitte siviiliin".

Ryyppymies siemailee viimeistä lasiaan. "Na-natsatkin ne kuule multa vei..." "Montako?" - "Kaikkiaan ko-kolome." Näin se oli kerrottu Sotjärvelläkin, kaipa se noin suunnilleen oli tapahtunutkin, Mikko pohtii. Nyt pitäisi olla vuorossa se ampumismuistelukin...

"Minä kuule poika kieltolakivuosina olin viinajopparinakin. Me kaverin kanssa omistettiin puoliksi se-sellanen kajuuttavene. Hehe, ei saaneet Suomenlahden kytät kuule meitä kiinni. No, paha kyllä se kaveri pölli multa i-ison rahasumman. Parin uuden Sevroletin hinnan, kuule. Minä ammuin sen. Minä pudotin kuule ruumiin mereen...tu-tunto soimaa aina...aina...Voi poika sano, ma-mahdankos minä joutua sinne helvetin kuumuuteen, tiedätkö sinä kouluja käynyt tätä", Saarnikanto puhuu käheällä äänellä, silmät palaen.

Mikko säpsähtää äkillistä teologin asemaansa. "Iso kirja puhuu vilpittömästä katumuksesta ja anteeksiannosta...", poika vastaa vähän aristellen vaativaa osaansa. "Noin se sotilaspastorikin selitti", Saarnikanto mutisee. "Tämä pa-pastori puhui sun murrettas. Kerrankin se tuli kuule korsuun, kun me olimma ve-ventillä, taisin olla emäntä. Pastori kahto meiän hommia ja kuunteli manaamista...eihän me pastoria orjailtu. Siinä välissä se sitten sano että "TEHERHÄN POJAT PIRULLE KIUSAA JA RUVETHAN VEISAAMHAN!"

"No te kaivootta resuuset kenttähartauret esihin ja rupesitta veisaamhan?" - "Niin tapahtu! Sellasia kirkonmiehiä kuule saatto sietääkin", Saarnikanto lopettaa tarinan.

Äkkiä tapahtuu jotakin odottamatonta. Saarnikanto sieppaa hurjistuneena puukon ja alkaa karjuen huitoa sillä ympäriinsä. Kummallista. Mikon vaisto oli saanut hänet hetkeä aikaisemmin siirtymään sivummalle. Jos hän olisi pysynyt siinä, missä oli istunut, hän olisi saanut puukosta...

"Saatana! Pois siitä! Menkää Hiirenmaalle! PERKELE!"

Vasta Jessoilassa Mikko ottaa kohtauksesta selvää isältään. "Saarnikanto karhas viinapiruja siinä patolookises humalas, huitoi pikku-ukkoja tiehensä", AaKoo selvittää pojalleen.

Mikko ei arvaa nukkua sinä yönä. Kun Saarnikanto viimein mässähtää, poika piilottaa puukon nukkujan repun taskuun.

Aamulla ryyppymieskin herää aikanaan, väsyneenä eikä aivan tolkuissaan. Reput ja laukut on pakattu, lutikkakämppä voidaan jättää. Ovea ei lukita, sillä kämppä täyttyy Äänisen karkutukkien kerääjistä. Tukkeja ovat lahdet täynnään. Kerääjät olivat käyneet edellispäivänä katsastamassa kämppää ja hyväksyneet armollisesti sen kortteerikseen. Miesten puheista sai sen käsityksen, että he olivat Suomen seuraavat miljonäärit, siksi tuottoisaa muka on tukkien vangitseminen Onegan rannoilla...

Matkalla asemalle Saarnikanto äkkää kaksi joutilasta starikkaa ja pysähtyy sopimuksen tekoon. Hän kaivaa posastaan pari yhtä suurta seteliä ja ojentaa ne neuvottelukumppaneilleen. Rahaa saa aikaan kohtalaiset kumarrukset, ja matkatavarat siirtyvät starikoiden huostaan. Lyhyt jäljellä oleva matka taittuu Saarnikannon astellessa etummaisena kuin viidakon tutkija. Palkatut vanjat korvaavat tässä neekerikantajat, ja viimeisenä astelee Mikko, jolle vähäisen omaisuuden kantaminen ei tuota vaikeuksia.

Jessoilassa Matti-veli on melkein katkaissut selkänsä. Hän pääsee aivan vaivoin, irvistäen ja hitaasti ylös laverilta. Mikosta tulee Matin matkakumppani, repunkantaja ja paikanvaraaja.

AaKoolla on pitkäsiima Säämäjärvessä. Mikko kelpuutetaan soutajaksi kovasti kuoppaiselle järvelle. AaKoo on suvereeni siiman nostaja ja haavimies. Veljekset eivät tiedä, että isä on nuoruutensa vuosina kalastanut Keurusselällä. Kalaa tulee Säämäjärvestäkin paljon, haukea, ahvenia, kuhanvonkaleita. Ne perataan ja suolataan huomiseksi, Matin pakaasia varten.

Kotimatka! Mukava juttu! Huomattavan tärkeä seikka on se, miten Mikko piilottaa koko kesän ansionsa, melkoisen setelinipun: povitasku sullotaan täyteen ja suljetaan tiiviisti kahdella hakaneulalla. Ei ole pelkoa arvopapereiden hukkaantumisesta. Jokainen seteli tarvitaankin Mikon tuleviin opiskeluihin.

Selkäänsä poteva Matti on saanut junassa penkin maatakseen. Hän kävelee vaikeasti vaihtojunaan Pieksämellä ja samoin Haapamäellä. Jälkimmäisellä asemalla nuori konnari suosittelee omaa vaunuansa Matille. Siellä on selkävaivaisille omat paarit. Mikko lyöttäytyy veljensä matkaan.

Kotiasemalla on Martta-sisko vastassa melkein luudanvarsi kourassaan vaatimassa matkalaisia heti saunareissulle. Taloon ei haluta Itä-Karjalan täikantaa. Saunaan painutaankin, ja niin saavat Venäjän sitkeähenkiset mönkijät kuolemantuomion.

Kolme edellistä yötä ovat olleet Mikolle kovasti katkonaisia, mitä nukkumiseen tulee. Korvikepöydässä poika nukahtaakin, hoippuu sitten hetekalle ja putoaa tajuttomaan uneen. Kaksi kellon ympärikäyntiä tarvitaan, ennen kuin nuori keho selviää normaaliin elämänkulkuun. Yhden kerran tuona aikana Mikko saadaan herätetyksi syömään. Vaikka hän puhuukin aivan järkeviä, hän ei itse muista myöhemmin tuosta ateriahetkestä yhtään mitään!

Jälkiviisas sanoisi, ettei nuoria pojankloppeja saa kovin kauas kotoaan päästää. Ammuskelkoot kotona katajapyssyillään ja juoskoot annettuja tehtäviä karkuun. Siinä sitä on aivan passelia valmennusta sen ikäisille veikoille.

takaisin

Junassa

Vapun tienoilla -43 Mikko istuu Haapamäki-Äänislinna -pikajunassa. Matkaa on taitettu jo tuntitolkulla, ollaan jo sivu Pieksämäen. Matkustajissa on runsaasti siviilejä. Ennestään tiedetään, että vasta Matkaselässä käy kirjava siviilinvärinen matkustajisto vähiin. Harmaa väri on vallitseva sieltä pääteasemalle asti.

Koska Mikko on suorittanut viimeisen keskikoululuokan kotpuolessa, AaKoo-isä on hommannut hänelle viidennen ylimääräisen asemamiehen toimen Jessoilaan. Ikä ei oikeastaan riitä, mutta aikaisempi työkokemus Aunuksesta ja keskikoulu tasoittavat tien.

Matkaa tehdään kolmannen luokan vaunussa. Mikon päässä jököttää asemamiehen vormulakki. Ennen Mikko ajeli - virkamiehen poika kun oli - komeasti vieterisohvavaunussa, mutta nyt se on onneksi "Eldankaa". Kolmannessa luokassa näkee ja varsinkin kuulee kaikenlaista, ei pitkästy, kuten vieterisohvaosastossa tuppaa käymään.

Kaksi haitarinsoittajaa on jo käynyt testaamassa istujien korvia. Joku avulias sotilas kerää omaan lakkiinsa kolehdin. Ottaako apuri vaivihkaa kymmenykset, sitä ei Mikko näe, mutta asiaan sekin taitaisi kuulua.

Toinen kurttumiehistä, punaposkinen ja isokokoinen, yrittää parantaa esitystään laulamalla, mutta lopettaa, kun muuan "hyväntuulinen" sotilas lyö häntä olalle ja mörisee: "Kuule, et sinä päriää äänelläs tuollen haitarillen...mutta soita, poika, soita!"

Muuan pyhäpukuinen mies nuokkuu juovuksissa ja on vähällä lysähtää pois penkiltä. Toisessa kädessä mies puristaa paksua setelinippua. Onneksi hänellä on mukanaan rippikouluikäinen poika, kai oma. Tämä ottaa setelinipun isänsä kädestä ja sulloo sen resuisen näköiseen laukkuun.

"Isä myi kaksi hevosta Huutokoskella, se on vähän viinaanmenevä", poika selittää. Ei kai aivan vähänkään, Mikko miettii. Poika yrittää myydä Mikolle rannekelloa, joka ei käy. "Pidä sä tua kello vaan ranteessas, se on komia koriste, kun menet nurkkatansseihin!" - Neuvo näyttää menevän yli myyjän horisontin, tai sitten tällä oli niin kutsutusti papin jalat: jalat, joilla ei tanssita...

Mustalaiseukko, jolla on siniselle paistava tukka ja kirjava shaali harteilla, kärttää sotilaita hankkimaan povauspalveluita. "Hai, nosta poika kortti ja ajattele yhtä asiaa...", eukko neuvoo. "Mitä pitääs ajatella? Sitäkö sun...", kysyy aiemmin mainittu hiprakkasotilas. Suorasukainen vihje suututtaa eukon, joka nousee. "Tule, Miranda-aa", hän tokaisee laulavalla äänellä pienelle tyttärelleen, joka luuhaa penkin alla, konnaria piilossa. "Myö männään ystävällisempään vaunuosastoon!"

Hiprakassa oleva saa moitteita kanssamatkustajilta: mukava pieni vaihtelu jää kokematta. Hän ei siitä välitä vaan alkaa laulaa Äänisen aaltoja seiskan äänellä, vaikka äsken toppuutti haitaristilta laulamisen.

Joku kuuluttaa asiantuntijan elkein: "Tullaan pian Joensuuhun. Tääl on maan paras kanttiini. Lihasoppa on ku upseeriruokalas!" Sen muistaa Mikkokin, että Joensuusta ei jatketa matkaa nälän hiukomana, jos vain on ruokasätti eli hintaa taskun pohjalla. Ja karjalanpiirakoitakin näkyy olevan, myyköhän ne mukaankin? Mikko kiirehtii jonoon. Jääköhän vaunuihin ketään?

"Mitä nuo on", joku utelee vierustoveriltaan ja viittoilee naisryhmään päin. "Nuoko? Ne tekee panokauppaa sotilaitten kanssa." - "Lotatko", utelija jatkaa kiinnostuneena. Samassa vastaajakaverikin huomaa muutaman lotan reppuselkäisen ryhmän. "Nuo lotat on kyllä varmaan itään matkalla, vartovat johtajaa ja litteroita. Tuossa, kato, tuossa lehtiputkan tykönä on niitä rahanaisia. Kiinnostaako?"

Mikkohan tietää nuo puheet ennestään. Niitä taritsevat elämän riemuista osattomiksi jääneet. Mielikuvitusta, ei muuta - taitaa olla kyse surrogaatista, siitä on puhuttu terveysopin tunnillakin.

Sotapoliisit rientävät parakkiinsa, toisia tulee junan kupeelle. He pitävät järjestystä yllä pääteasemalle asti. Homma on helppo, jos tyytyy vain tarkastamaan loma- ja komennustodistukset. Mutta jos partio penkoo reppuja ja takavarikoi pullot ja liiat voit, tulee riitaa. Poikkeuksetta kaikki lomalaiset pitävät yhtä. Paljon niistä penkomisista Mikkokin on kuullut. Kertomusten totuusarvo vain taitaa olla sama kuin lomalaisten naisseikkailujen.

Loppumatka on korttipeliä, nuokkumista ja nukkumista. Vain ensikertalaiset erottaa joukosta. Heitä on vähän, ja he osoittelevat toisillensa ratavarren vähäisiä sotajäänteitä.

"Kato, tuolla rinteessä on luhistunut pottukellari!" - "Ei se semmonen kyllä voi olla, noin kaukana viljelyksistä. Kuule, se on kyllä varmasti korsu!" Jälkimmäinen nuori mies taitaa olla oikeassa.

Sitten tulee uusi katsomisen kohde: "Hei, mikä se tossa on?" - "Näyttäs vanhalta vartiotornilta. Mitähän varten vangit täällä asti mahto olla...ne rakensi varmaan tätä rataa."

Keskustelua kuunnellut sivullinen, karjalaispoika, vilkastuu: "No vot, oikein hää arvas!"

takaisin

Jessoilan eloa

Jessoilan kylä sijaitsi Säämäjärven ja suuren hetesuon kapeikossa. Nykyisin tunnetumpi maamerkki on Jeltsinin datsha, joka sijaitsee aika lähellä Jessoilaa. Sotien aikaan väki tuli siellä toimeen kalastuksella ja miksei metsästykselläkin; ansoilla, sillä hyviä ampuma-aseita ei karjalaisille löytynyt.

Maailmansotien välissä nuutui karjalaiselo heikoksi. Stalin siirsi Itä-Karjalan alueelle slaaveja, ja karjalaismiehet joutuivat pakkotöihin kaivamaan kanavaa ja parantamaan Muurmanskin rataa. Näistä savotoista ei palattu.

"A missä mies? Ga ryssä vei pakkotöihin." Vastaaja katsoo väsyneesti kysyjään, sitten maahan. - "Ei robottanut kirjettä, ga kaput taitaa olla."

"Miten elätte nyt?" - "Ga paremmin nyt ruotsien aikana kuin ennen."

Vai ruotsien...Jessoilan Uhmoilassa oli ollut aina ruotsinkielinen HTK-pataljoona. Kun se lähetettiin Syvärille, tilalle tuotiin Suomesta uusi. Mutta suomalaistahan nimitettiin jo Vaasa-kuninkaitten aikana ruotsiksi. - "Pagise mitä pagiset, ga ruotsin priha olet", sanotaan pohjalaispojallekin.

Paljon paremmin eivät ole venäläistenkään asiat. Siellä susirajan takana nekin elävät. Liebuska on vähissä ja pakkotyöuhka edessä. Ikävä on Volgalle ja Krimille ja ties minne.

"Tulevat meikalaiset Oneginin takaa, ajavat teidat pois", kuuluu pehmeällä kielellä. "Toivotteko te sitä", Mikko kysyy. "Njet." Toistuva päänpudistus vahvistaa kiellon. Kahdesta pahasta tämä nykyinen järjestys tuntuu olevan pienempi...

Jessoilan itälaidalla on hiljattain raivattu peräti 15 000 hehtaaria viljelysmaata. Turvetta on pelloissa runsaan metrin verran. Ojatkin ovat aivan priimakunnossa. Mutta eipä oltu viljelyyn varattu ruplia eikä sovhoosiväkeä, ja niin raivio vain odottaa aikaa parempaa.

Jokunen opettaja kulkee Jessoilan aseman kautta jonnekin korpeen työtehtäviin. AaKoo majoittaa usein yöksi tutun lapualaisen opettajan. Opettaja joutuu ajamaan pyörällä muutaman kymmenen kilometrin matkan työpaikalleen. Pitkä on tämä mies, se sana on nimensä edessäkin. Puolisen metriä on hänellä pyörän satulan ja rungon väli!

Sairaalajuna odottaa milloin Sotjärvellä, milloin Jessoilassa lastiaan. Se lasti, suomalaiset haavoittuneet, löytyy sitten aikanaan Karhumäestä, Äänislinnasta ja Latvasta, ja kai Syvärin virralta saakka.

Junassa on kanttiini, josta aseman väki saa ostaa Pectusta ja Sisua, toki muutakin, kuten korviketta pullan kanssa. Tekevät siellä ostoksia muutkin kyläläiset. - Mutta se Pectus, se vaikuttaa ihmisiin kuin paratiisin tuuli. Taitaa Suomen pojilla vennään kieli vähän kangerrella, mutta toimeen kyllä tullaan; pääasia on, että babuskat ja starikat saavat joskus Pectusta.

Mennen tullen käydään viivytystaistelua Jessoilassa ja Säämäjärvellä. Syksyllä 1941 viivyttivät vanjat, kesällä 1944 vuorostaan finski-soldaatit. Onpa viivyttäjien joukossa "ruotsejakin" - ruotsinkielinen komppania vetäytyy Syvärin ja Laatokan yhtymäkohdasta ja on linjassa Jessoilassakin.

Ennen sitä tuodaan asemalle rekkalasti kaatuneita suomalaisia.

"Ette voi jättää niitä tänne", selittää Paavo Laitinen, sähköttäjä, autokuskille. "Enää yksi juna, siis viimeinen, on tulossa, ja siinä ei ole tavaravaunuja. Ajakaa nyt äkkiä Suojärvelle, sieltä ei enää peräännytä."

"Mulla on tämä määräys. Pitää olla parin tunnin päästä ammuskuorman teossa", selittää väsynyt kuski. - Niin puretaan murheellinen kuorma, ja on vaikea sanoa, saatiinko ne kaatuneet koskaan kuljetettua Suomeen.

Sähköttäjä Laitinen puki myöhemmin Suojärvellä vänrikin kamppeet ylleen ja osallistui joukkueineen Ilomantsin mottitaisteluihin. Samoin muuttui asemamies Olavi Hatara kersantiksi. Hän jäi taistelujen tauottua rauhanajan rajajoukkoihin.

Jessoilan aseman henkilökuntaa jatkosodan aikoihin

takaisin

Veitsenterällä

On koleahko lokakuun myöhäisilta. Kylmä tuuli puhaltaa Äänisen yli ja on Jessoilan korkeudella, muutaman kymmenen kilometrin matkanneena, yhä kalseanlainen.

Junanlähettäjä Lappalainen ja Mikko värjöttelevät laiturilla odottaen tavarajunaa numero 24, jonka pitää saada heiltä kohtauslappu Säämäjärvelle. Tavarajunaa vastaan on tulossa Helsingin pikajuna, suurten toiveiden lomalaisjuna.

Juna kolkutteleekin päärataa pitkin ja saa kohtaamista varten Mikolta rottinkipiiskan yläosan. Veturimies irrottaa siihen kirjoitetun viestin ja palauttaa rottinkirenkaan vaihdekojun kohdalle, josta vaihdemies korjaa sen talteen. - Tuolloin sota-aikana ei vielä kännyköidä; vain miehistökuljetuksessa on tapsipuhelimet, jos niissäkään.

Mikko kulkee verkkaan asemaparakkiin. Äkkiä kaikki rauha katoaa kuin savuna ilmaan.

Punalakkinen Lappalainen kysyy Mikolta hätääntyneenä: "Annoitko varmasti kohtauslapun?" - "Se onnistui kyllä, näin rottinkipyörän lentävän radanpenkalle. Ja kuulithan pienen merkkisoiton veturista."

Kuitenkin juna 24 AJAA VAIHTEEN YLI! Veturin miehet ehtivät siis kai nukahtaa. Onneksi Lappalainen saa heti yhteyden Pölkkyyn, joka on RK-sotilaiden vartiopaikka. Molempiin suuntiin, niin tavarajunan kuin pikajunankin tuloreitille, on menossa paukkuopasteet. Nyt vain jännätään, ehtivätkö veturimiehet herätä ajoissa ja vielä pysäyttääkin rautaheponsa.

Kuluu pari kolme minuuttia. Sitten Lappalainen juoksee parakista Mikkoa kohti, tanssii loppumatkan. - PELASTUS, PELASTUS! Nyt tulee Helsingin pikajuna tänne ja juna 24 jatkaa kohti Kutismaa. Olipas Luojan onni, että Pölkyn pojat olivat paikalla ja toimintakykyisiä. Jumala on sittenkin olemassa!

Tällaista tapahtuu vähäisin seurauksin vain harvoin. Myöhemmin, siviilissä, Mikko tulee tapaamaan Lappalaisen usein. Mikkoa harmittaa se, että mikään kunniamerkki Lappalaiselle tai RK-miehille ei koskaan ollut harkinnassakaan. Mitäpä pienistä! Olisivatpa miehet olleet majureita, niin kyllä mitali olisi lohjennut!

Veturimiesten vaikeudet sodan aikana ovat tiedossa. Ei löydy tarpeeksi tulijoita sotatoimialueelle. Jos tauot ja nukkuma-ajat tuntuvat liian pieniltä, palataan kuuden kuukauden kuluttua kotsuomeen. Vähän tavallista paksumpi inflaatiorahanippu palkkapussissa ei enää houkuttele tarpeeksi.

Toisin on asemien henkilöstön laita. Pienellä esikoulutuksella saadaan 17-18 -vuotiaita alokkaiksi. He pysyvät töissä asemilla, kunnes Äänislinnan kutsuntaviranomaiset valitsevat heidät kolmannen luokan nostomiehiksi.

Asemilla ei kyllä olla pelkästään näiden nuorukaisten varassa. Reservi-ikäisiä rautatieläisiä ei oteta armeijaan, ettei Suomen ainoa liikennejärjestelmä heikentyisi. Näin se toimii sota-aikanakin hyvän ja tyydyttävän rajoilla.

takaisin

Kutsunnat Äänislinnassa

Sodan viimeisenä kevättalvena armeija kelpuuttaa ikäluokan -26 seitsemäntoistavuotiaat nuorukaiset kutsuntaan Äänislinnaan.

Mikolle ei tarvitse isosti neuvoa kutsuntapaikkaa. Se on Vienankadun puolivälissä entisessä Laguksen jääkäripataljoonien majapaikoissa.

"Kuuntelet vain isoa meteliä, kun linnoituspataljoonan huonokuuloiset miehet kertovat valeita toisilleen", joku paikallisista kehottaa Mikkoa muka tosissaan.

"Miksi ne ovat niin huonokuuloisia?"

"Ne käyttävät ahkerasti trotyyliä, niin säästyy lapiotyötä!"

Niin kai, tuumii Mikko itsekseen ymmärtäen nämä jutut suunsoitoksi.

Kutsuntapaikka löytyykin. Näitä Onegan rantateitä oli kävelty ahkeranpuoleisesti. Yhtään autokyytiä ei Mikko muista saaneensa. Rautatieläisillä on käytössä vain rata-auto. Sen kyytiin eivät jaksonpäällikköä pienemmät herrat pääse, eivät edes asemapäälliköt.

"Lue ittes herraksi, niin saat ajaa tuolla kumittomalla härvelillä", Mikkoa kiusoitellaan. - Ei tullut Mikosta herraa, mutta kaikkien ennustuksien vastaisesti auton tuomat ilot ja varsinkin riesat tulivat hänelle vuosikymmenien mittaan kovin tutuiksi...

Kutsuntapaikalla muuan neljän natsan sotaherra käskeä kailottaa nuoria tarjokkaita siirtymään sivuhuoneeseen. "Teitähän on yhtä paljon kuin Jukolan veljeksiä", sotaherra toteaa. "Täällä teidän tavaranne säilyvät, kun vaan aina joku teistä on vahtimassa."

"Selvä on, herra ylikersantti", karjaisee sotilaspojan asuun pukeutunut tarjokas sotilaallisesti vieden sormensa ohimolle. "Ei täällä vielä tarvita muodollisuuksia", muistuttaa ylikersantti naurahtaen. "Tulee vielä tikkuja sormeen!"

Tuleva alokas on mitä ala-arvoisin olio. Voisi kai sanoa epäonnistunein, sellainen jota ei saisi koskaan ottaa armeijaankaan, mutta kun on pakko.

"Sammakko hyppii neljällä jalallaan sirosti, mutta te, epäsikiöt, te ette osaa kahdellakaan. Näyttäkääs, alokas Ala-Aivo. - Voi minun nauruhermojani!" Tämäntapaista ovat sadattuhannet mokut kuulleet viisaan korpraalin suusta.

Jokaiselle kolmannen luokan nostomiehellekin annetaan tilaisuus toivoa aselaji, jossa palvelisi. "Kotipitäjääsi et näköjään pääse", asiaa hoitava kersantti sanoo ja puhuu samaa murretta kuin Mikko. "Ilmavoimiin ei oteta alokkaita." - "Jalkaväki passaa", päättää Mikko.

Tarjokkaat ovat kaikki muut savokarjalaisia paitsi Mikko, pohojalaanen.

"Olet sie tappanu mitä ketään puukolla" utelee muuan siirtolaispoika Mikolta. "En oo viälä", vastaa Mikko tarkoituksella, ja toisia poikia naurattaa.

"Hei, mistä sais känttykahvit", eräs karjalaispoika utelee. "Känttykorvikkeet myö saahaan Vakon kuppilast", toinen muistuttaa. "Mie opastan!"

Pihalla savuttelee joukko uurrenaamaisia, arkipukuisia linnoittajia.

"Noista tehdään meille vielä kovia kurittajia. Uimme vielä lumihangesa ja kiillotamme sähköpylvään nuppeja", veistelee joku linnoittajista kutsuntaporukkaa katsellen. "Ei ehi. Sillon ryssä on jo kävellynnä Atlantin rantaan ja veistä isoja soutuveneitä, joilla soutaa Ameriikaan", toinen vastaa.

Tarkoituksella kepeää puhetta. Linnoittajista moni on entisiä sotilaita, joiden kuntoluokka on alle beekakkosen. Takaisin armeijaan joutuminen on kiikun-kaakun. Siellä olisi etuna paremmat vaatteet, mutta haittoja olisi paljon enemmän.

Niin vain sitten kävi, että ikäluokan -26 miehet jätettiin ilman veteraanitunnusta, jonka saivat tuhannet kotiseudun pikkulotatkin. Miksiköhän sekin asia piti niin huonosti valvoa...

takaisin

Karhumäen matka

Mikon on tarkoitus käydä Karhumäessä ja isäänsä Arvo Kustaata tapaamassa Perälahdessa. Sitä varten on yövyttävä Äänislinnassa. Luotettavasta lottahotellista on tilattu etukäteen hornauspaikka.

"Oletteko ryssä eli karjalainen", hotellin vastaanoton nirppanokkatyttö kysyy Mikolta töksäyttäen.

"Pitääskö mun sitten olla", kuuluu Mikon vastakysymys.

"Paperit! Onko henkilöllisyystodistusta", tyttö utelee edelleen.

"Osaasikko sä sitten lukia niitä?"

Tiskille tulee lottapukuinen vanhempi nainen. "Mene siitä vahtimaan teepannua", hän sanoo hätistellen tytölle. "Olenhan kieltänyt ryssittelyn!" Mikolle lotta tarjoaa anteeksipyynnön tapaista ja mumisee, ettei tuota tyttöä kannattanut kouluttaa yöpyjien vastaanottajaksi. - "Jessoila on siis tilannut yöpymisen nimellänne, asia on selvä!"

Mikko saa kuulla, että tarjoilutuvassa voi tilata teetä, korviketta käntyn kera ja pilsneriä. Ja täällä on sähkövalo! Mikolle osoitetussa huoneessa on kaksi sänkyä. Nuoren miehen päivä oli alkanut jo aamukuudelta. Väsymys lähettää tuttuja signaalejaan, ja yöpyjä on pian vaakatasossa.

Yhtäkkiä huoneeseen astuu koputtamatta sotilashenkilö. Karttalaukku ja leipälaukku roikkuvat miehen olkapäiltä. Sotilas on laiha, vaivoin keskimittainen. Hän ei murahda sanaakaan, tuskin vilkaiseekaan siviilin näköistä makaajaa.

"Herrajumala, kaksi isoa tähteä kauluksissa! Tuon komennoss on tuhat miestä, jos se on rintamaupseeri", Mikko havaitsee. Mies pudottaa vähät tavaransa lattialle, samoin saappaansa ja rojahtaa huoneen toiseen sänkyyn. Pian nenä ja suu muodostelevat vaimeaa univirttä.

"Tuosta ei oo mitään vaivaa", Mikko tuumii ja vajoaa itsekin uneen.

Aamulla Mikko kävelee asemalle. Juna Maaselän suuntaan odottelee ratapihan reunassa. Sen pysähdystoppari tulee olemaan Karhumäessä.

Vaunut ovat isoja sotasaalisrotiskoita, tavarankuljetukseen tehtyjä. Penkit on nikkaroitu kuten matkustajavaunuihin ainakin. Kamiina työntää vaunuihin lämpöä, niin että sulilla pysytään.

Silmään pistää monta korttirinkiä. Rahaa näyttää olevan vaikka hehevot söis. Herroille on kai oma toisen luokan vaununsa, koska konnarivaunussa, jossa Mikko lopulta istuu, ei niitä näy.

Radanvarret ovat yksitoikkoisen lumiset. Elämää näkyy vain asemilla. Vilttisaappainen asemamies työntää rautaputkikelkkaa, jossa lojuu vaatimattomia pahvilaatikoita ja erivärisiä säkkejä. Mahtaa olla suomalaisten ja venäläisten omaisuutta. Köyhiä ollaan, molemmat osapuolet.

Vihdoin höyryhepo hihkaisee, että kohta pysähdytään Perälahdessa. Asemarakennukset ovat tavanomaisen karut, lumivallit talonkorkuiset. Mistähän asemamiehet saisivat apua lumenluontiin? Tarvittaisiin viiden metrin lapiot. No, sellaiset osattaisiin kyllä tehdä, mutta käyttäjistä olisi tullut uupelo...

Siinähän se tuijottelee tulijoita AaKookin. Mikko ei osaa muuta sanoa kuin ihmettelyjä Jumalan selän leveydestä: kaikki Äänislinnasta tänne saakka mahtuu Hänen selkänsä taakse! - "Eikä tämä vielä riitä. Koko Afrikka ja puolet Aasia ovat selän takana kans", AaKoo toteaa.

"Nythän mie kummia kuulen", AaKoon työtoveri sanoo ja työntää tassunsa Mikon tassuun. Jessoilan nuorukainen joutuu heti maantiedon tenttiin: "No, missäs ne Aasia ja Afrikka sitten ovat", utelee pikisilmäinen työtoveri, Karjalan poikia. "No, siellä Jumalan selän takana", Mikko laukoo.

"Kympin arvoinen vastaus", hihkuu kysymyksen tekijä ja taputtelee Mikkoa olalle. "Äkkiä sisälle ennen kuin jutut hullunoo", AaKoo ehdottaa. - "Vai 'hullunoo', näin viisaita en oo kuullu sitten ko mie kotont läksin", karjalaispoika Santeri huikkaa.

Käy selväksi, että vaikka Äänisen rantojen varmistusladut ovat lähimmillään vain kilometrin päässä, vanja ei ole aiheuttanut mitään vaivaa ja vastusta. Aivan kuin oltaisiin vain vuokramiehiä täällä!

"Mie se aijon lomilla kehhuu, et tapoin sata ryssää läkseissäin ja sain presitentilt' viien vuuen verovappauen", pistää se pihatenttaaja Santeri väliin. Nämähän on huolettomia ellei peräti iloisia veikkoja; tuo AaKookin tuntuu vai nuortuneen tällä komennuksella, Mikko miettii itsekseen.

Miehillä näkyy olevan käytössään oikea höyläpenkkikin, ja kas kummaa, onpa pari miehistä AaKootakin parempia nikkarimiehiä, sen näki keskeneräisistä töistä.

Santeri innostuu: "Kyllä issäis on hyvä käsistään. Hää tekkee vaik eläviä ihmisiä." (Se on viittaus AaKoon suureen perheeseen.)

"Mistä tämä höyläpenkki ja sorvi on saatu", Mikko utelee. Santeri kääntää päätä vinoon: "Ai, nyt hää Jessoilan mies eppäilee meit rosvoiks. Onk se mitä varkautt, ko mie kysyn vanjalt, et annat sie tämän mull vai lasetank mie siust läpi tämän nikkelipalan?"

"No teistä nyt ei saa selevää", Mikko toteaa naurussa suin. "Mitä, eiks tää penkkiasia tullutkaa selväks", Santeri utelee. "No tuli, tuli", Mikko myöntelee. - Tuolla tyylillä selvitään sodat ja evakot. Me länsipuolen ihmiset murjottaisimme itsemme hengiltä karjalaisten kohtaloissa...

Karhumäen asemalla vilisee paljon saapas- ja tossujalkoja. Siitä selviää usein kansallisuuskin. Huivipäisiä naisia, ei kaikki vanhojakaan, on saman verran kuin harmaapukuisia Suomen poikia. Näistä naisista oli varoitettu Perälahdessa: toiset vuokraavat itseänsä, toiset kauppaavat armeijalta vohkittua tavaraa.

"Tarvitsetko uusia saappaita? Hinta on..." "Onpa tähtitieteellinen hinta", Mikko tuumii ja pyörittää riuskasti päätänsä.

"Mut nahkapohjat maksavat vain..." - "Niitä otan kahdet parit. Tuotko ne tuonne asemaravintolan nurkkaan." Tämä kaikki oli neuvottu valmiiksi Perälahdessa. Sama paikka sopii tupakan ostoon. Mikko saa puoli milliä Klubia päivän hintaan. Hän tietää matkustavansa kodin kautta Kuopioon kivääriotteita tekemään, ja silloin aukeaa taivas Kallelle, kotiaseman tatsuunamiehelle. Kalle maksaisi helposti tämän "taivasosuuden" nisujauhoilla ja voilla, ellei ollut jo maksanutkin.

Mikko pääsee pelaamaan pajatsoakin. Ja kas vain, onni pysyttelee koko ajan Mikon takana: rahaa tulee joka ikkunasta niin kuin entiselle katulaulajalle. Pahat kielet tosin kertovat, että rahan antajat toivoivat laulun loppuvan; ei sitä kaikenlaista joikua kestä kuulla!

Eipä Karhumäen talvessa paljon silmään sattuvaa löydy. Toista olisi kesällä, kun olisi tivoli ja siellä niitä alttiita naisia. Kovin vain on teoreettista monelle sotapojalle se naisensaanti...

takaisin

Jessoilan sotajoulu

Eletään loppuvuotta -43. Ilman kalenteriakin tiedetään, että jouluhan se sieltä pimeähämärän takaa kohta ilmestyy. Siinä ottaa Jessoilan asemapomo puheeksi, että jonkinmoinen tilaisuus pitäisi juhlan kunniaksi järjestää. Oli sellainen saatu aikaan kahtena edellisenäkin vuonna. No, niille tavanomaisille asioille nyökätään heti: kuusi, joulupukki ja vähän kynttilöitä. Sitten lyhyen tovin jälkeen pomo ehdottaa jouluevankeliumin lukemista. Vapaaehtoista lukijaa ei vaan tahdo löytyä.

”No se on sitten Mikko, nuorin”, pomo ehdottaa. ”Minä en osaa sitä ulkoa”, Mikko vastaa kipakasti, ”ja teillä tuskin on Raamattuakaan.” Hän on varma, että Pyhää kirjaa ei löydy niiltä tienoilta. Eikä löydykään.

Kuusia on niillä seuduilla valittavissa toinen toistaan komeampia. Joku asemaväestä oli varannut koristeita ja kynttilänpitimiä. Ja naiset, lotta ja venäläistyttö, saavat kuusen näyttämään – joulukuuselta.

Tulee sitten se 24. päiväkin. Mikko on tietenkin työvuorossa, nuorimpana. Joulupöytäkin näyttää jo valmiilta. Lotta Kuosmanen on toimittanut juhlaan perinteiset joulun perustarvikkeet. Tulossa aitoa joulumuonaa: ei puutu kinkkua eikä lanttulooraakaan.

Joulupukin lahjaröykkiössä on kunkin kotoa saama paketti. Mikolle melkein kotoa, sillä Maire-sisko on lähettänyt Tiistenjoelta kinkkua ja kaakkua. Voi, kun on erikoista saada syödäkseen näkkileivän ja mehun sijaan herkkuja ja looraa!

Jossain illan vaiheessa lotta yrittää saada Venäjän Liisaa pukemaan housut jalkaansa – venäläiset naiset kun eivät niitä tapaa pitää. Suomen tytöillä niitä on näin talvella yllä yleensä kahdet. Yrityksen lopputulos ei kuitenkaan tule julki...

Tämä vaatimaton joulujuhla jää paikan ja ajankohdan vuoksi hyvin Mikon mieleen. Suomalaiset ovat vihollismaassa, tulevat hyvin toimeen paikalla olevan väestön kanssa, eikä heitä kivitetä. On melkein kuin rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.