Ortodoksinen usko

Enkelten laulun jäljillä

Kirjoittanut Seija Ahonen
Essee valmistui 6.5.2003

Näennäisen ristiriitainen prologi

Ensimmäinen kohtaus. Suuren viikon palvelukset Uuden Valamon luostarissa vuonna 2000. Munkki Romanos laulaa yläsävelistä rikkaalla äänellään täydellisen soinnukkaasti: ”Nouskoon minun rukoukseni niin kuin uhrisavu sinun kasvojesi eteen…”. Koko seurakunta on laulun ajan polvistuneena – kai rukoukseen hiljentyneenä, siltä ainakin tuntuu. Saan tietää myöhemmin, että kyse on Bortjanskin sävellyksestä, joka sisältyy ennenpyhitettyjen lahjojen liturgian käsikirjaan. Yhtäkaikki, liikutun. Laulu tuntuu olevan kotoisin taivaasta. Se virittää toiveen tuntea paremmin tämän kirkon oppeja.

Toinen kohtaus, myöhemmin samana vuonna. Pienen syrjässä sijaitsevan ortodoksikirkon ehtoopalvelushetki. Laulajia on vähän, naiskanttorin äänenmuodostus ja sävelpuhtaus (tai pikemmin sen puute) saa minut lähes vääntelehtimään. Ja kuitenkin jotakin alkaa kasvaa minussa. Hämärä kirkkosali, tuohusten lämpimät valopisteet ajattomien ikonikuvien edessä, hiljaiset ja nöyrät ristinmerkki- ja kumarrusliikkeet, vaikuttava resitoitu ja laulettu psalmiteksti. Tunnen vähitellen heltymystä, antautumistakin. Hyvä on, en enää vastusta: alan tosissani ottaa selvää tästä opista. Nurinkurista kyllä, olen äkkiä kiitollinen palveluksen vähemmän musikaalisesta kirkkolaulusta. Uuden Valamon täydellisen musiikkielämyksen jälkeen olin epäillyt, oliko orastava ortodoksiakiinnostukseni ”vain” musiikillis-esteettistä alkuperää (ajatus jota jokunen ystäväni tarjosi minulle). Kun antautuminen sattuu näinkin epäsointuisessa yhteydessä, tuntee olevansa varmemmalla pohjalla.

”Sinulle, Herra, kelpaa ylistystä veisata”

Ihmistä sanotaan viisaaksi ihmiseksi (homo sapiens). Toisaalta ehkä vielä tärkeämpi ihmisen ominaispiirre – ainakin kristilliseltä kannalta – on tietoisen ylistämisen kyky: voisin myös kutsua ihmistä nimellä ylistävä ihminen, olisikohan se sitten latinaksi homo laudantus. Isä Kallistos Ware kuvaa teoksessaan Ortodoksinen tie, sen luvussa Pappi ja kuningas, ihmisen eroja muuhun luomakuntaan. Vain ihmisellä on kyky siunata ja ylistää Jumalaa maailman puolesta. Monin eri tavoin ihminen antaa aineellisille asioille äänen ja saa siten luomakunnan ilmaisemaan ylistystä Jumalalle.

Palvelukset ovat keskeinen paikka Jumalan ylistämiseen. Ortodoksisessa kirkossa palvelusten muoto ja sisältö periytyvät kaukaa, varhaiskristilliseltä ajalta. Jo apostoli Paavali määrittelee varhaiskristillisen seurakunnan laulun: hän kehottaa (Kl. 3:16; Ef. 5:19) kristittyjä opettamaan ja neuvomaan toinen toistaan ”psalmeilla, kiitosvirsillä ja hengellisellä lauluilla”. Mainitut kolme laulutyyppiä ovat edelleen käytössä ortodoksisissa palveluksissa.

Kirkkomusiikki kristinuskon aamuhämärässä

Musiikki on ollut tärkeä elementti jo ensimmäisissä kristillisissä seurakunnissa Rooman valtakunnassa. Laulu periytyi lähinnä juutalaisten jumalanpalveluslaulusta, joka perustui Raamatun teksteihin. Tämä vanhatestamentillinen musiikkiperinne on puolestaan sukua antiikin Kreikan musiikille. Hiukan yleistäen voisi sanoa, että kristillinen kirkko sai juutalaisilta melodiat ja kreikkalaisilta musiikinteorian.

Kreikkalainen teoriapohja

Kreikkalaisessa lyyrassa oli neljä kieltä, jotka muodostivat tetrakordin eli nelisävelikön. Tetrakordeja oli kolme niin kutsuttua sävelsukua: diatoninen, kromaattinen ja enharmoninen. Näistä enharmoninen oli kristinuskon alkuaikoina enää harvoin käytetty. Kromaattinen asteikko (a-ges-f-e) oli tunnettu ainakin 200-luvulle, koskapa Klemens Aleksandrialainen sanoo siitä moittivasti: ”Kromaattiset sävelet ovat yhtä turmelevaisia siveyteen nähden kuin myrkylliset juomat”.
Diatonisessa sävelasteikossa (a-g-f-e) sävelvälit ovat 1,1,½. Puolisävelaskelen sijainnista riippuen diatonisesta tetrakordista muodostuu kolme pääsävellajia: doorilainen, fryyginen ja lyydinen. Näillä oli kullakin oma eetoksensa: doorilaista pidettiin pyhänä sävellajina, se laittaa kuulijan keskittymään ja hillitsee intohimoja. Fryyginen on miehuullinen ja rohkaiseva. Lyydinen on pehmeä ja naisellinen. Niinpä esimerkiksi Platon suositti juuri doorilaista sävellajia uskonnollisiin menoihin.

Juutalainen musiikkiperinne

Israelin kansan musiikista on jäänyt selviä merkkejä Raamattuun. Jumalanpalvelusmusiikki oli sekä soitin- että laulumusiikkia. Soittimia oli niin lyömäsoittimia, puhaltimia kuin kielisoittimiakin. Psalmissa 150 luetellaan koko joukko temppeliorkesterin soittimia, joilla kutsutaan kansaa ylistämään Herraansa. Psalmeja voitiin laulaa myös kahteen kuoroon jakaantuneena. Kuorolaulu oli yksiäänistä.

Alkukristillisen seurakuntien kirkkomusiikissa oli selvä yhteinen piirre: musiikki oli pelkästään ihmisäänellä tuotettua. Osittain syynä tähän käytäntöön oli kristittyjen vainoaminen: kristinusko oli kiellettyä ja soittimia ei olisi voinut huomaamatta kuljettaa salaisiin kristillisiin palveluspaikkoihin. Lisäksi oletettavasti haluttiin tehdä selvä ero pakanallisen maailman ilonpitoon kuten sirkuksiin ja teatteriin, joissa yleisesti käytettiin soittimia. Alusta lähtien on myös katsottu, että kristillinen palvelus tarvitsee vain ihmisäänen, jolla ilmaistaan rukousta hengessä ja totuudessa.- Viimeksi mainittuun ajatukseen voin vain vilpittömästi yhtyä!

Viittasin aiemmin Paavalin mainintaan psalmeista, kiitosvirsistä ja hengellisistä lauluista. Psalmilaulu oli kristillisen palvelusmusiikin pääelementti alkuaikoina. Vanhat psalmikaavat luovan perustan myöhemmälle kirkkolaululle. Kaavan mukaan suurin osa psalmin säkeestä lauletaan keskisävelellä, ja säkeiden päätöstavut muodostavan kadenssin. Antifonilaulu (kahden kuoron vuorottelu) on sekin peräisin varhaiskristilliseltä ajalta, samoin responsorinen laulutapa, jossa kuoro/seurakunta aina vastaa esilaulajan esittämään osuuteen. Kiitosvirret (hymnoi) ovat myöhempää, kreikkalaisen vaikutuksen myötä syntynyttä musiikkia. Näihin kuuluvat myös Raamatun kahdeksan vanhaa kiitosvirttä (mm. Jumalansynnyttäjän kiitosvirsi, Vanhurskaan Simeonin rukous ja Sakariaan virsi). Hengelliset laulut (odai pneumatikai) ovat kristillisen kirkon omia lauluja, joita kristityt laativat Pyhän Hengen vaikutuksesta. Laulut rakentuivat juutalaiskreikkalaiselle lauluperinteelle.

Ortodoksisen kirkkolaulun ominaispiirteitä

Ortodoksinen kirkkomusiikki on kanonista: se edustaa ortodoksisen kirkon näkemystä niin sisällöltään, tehtävältään kuin päämääriltäänkin. Sen tarkoitus on julistaa kirkon oppeja ja vahvistaa ortodoksikristityn uskoa. Basileios Suuri on todennut osuvasti: ” Koska Pyhä Henki tiesi, että oli vaikeata johtaa ihmissuku hyveeseen, koska me taipuessamme nautintoon laiminlyömme oikean tien – mitä Hän teki? Hän sekoitti opetukseen sävelmän makeuden niin että me yhdessä kuulolle miellyttävän soinnin myötä huomaamatta ottaisimme vastaan sen, mikä sanassa on hyödyllistä.”

Kirkkolaulua säätelevät synodien määräykset. Laodikean synodin (noin v. 360) 15. kanonin mukan ”…kirkossa eivät saa laulaa muut kuin kanoniset laulajat, jotka nousevat ambonille ja lukevat kirjasta”. Sen 59. kanonissa todetaan: ”…kirkossa ei saa laulaa yksityisiä psalmeja eikä lukea epäkanonisia kirjoja vaan ainoastaan Vanhan ja Uuden testamentin kanonisia kirjoja”. Trullon synodi (v. 692) totesi puolestaan: ”Haluamme, että ne, jotka ovat tulleet laulajiksi kirkkoihin, eivät käytä kuritonta huutoa eivätkä pakota luontoa kiljuntaan eivätkä lisää siihen mitään, mikä kirkkoon sopii ja kuuluu, vaan kantakoot suurella huolella ja hartaudella veisut salaisuuksien näkijälle, Jumalalle. Sillä pyhä sana on opettanut Israelin lapset olemaan hurskaita”

Ortodoksisessa kirkkolaulussa kuoro edustaa seurakuntaa. Seurakunta lausuu tai laulaa mukana vain muutamissa kohdissa (uskontunnustus, Isä meidän, Ehtooveisu jne.). Seurakunta on toki muutoin koko ajan aktiivinen (ikonien kunnioitus, tuohusten sytyttäminen, ristinmerkit, kumarrukset, Pyhän Kirjan suutelu…). Kuoro muodostaa oleellisen osan palveluksien kulusta. Itse asiassa kuoro harjoittaa koko palveluksen kestävää rukousta.

Ortodoksinen palvelusmusiikki perustuu kahdeksansävelmistöön (oktoekhokseen). Sävelmistöjä lienee kahdeksan siksi, että se on merkittävä luku. Jumala loi maailman seitsemässä päivässä. Kahdeksas päivä on Kristuksen ylösnousemisen ja uuden luomisen päivä; se kuvastaa siirtymistä maallisesta ajasta Uuteen Aikaan, iäisyyteen. Kahdeksansävelmistön käyttö heijastaa maallisen ja taivaallisen ajan läsnäoloa jumalanpalveluksissa.

Kahdeksansävelmistön vakiinnutti jo 600-700 –luvulla vaikuttanut Johannes Damaskoslainen. Oktoekhos on liturginen kirja, jossa on kahdeksan perättäisen sunnuntain jumalanpalvelusveisut. Suuri oktoekhos = parakletike sisältää viikoittaiset jumalanpalvelusveisut kahdeksaan ekhokseen jaettuna. Vuotuinen oktoekhoskierto määräytyy pääsisäisen mukaan. Kierto alkaa toisena helluntain jälkeisenä sunnuntaina, ja siitä luovutaan palmusunnuntaita edeltävänä perjantaina. Pääsiäisajalla noudatetaan nk. pentekostarion- järjestystä; se sisältää pääsiäisajan palvelustekstit ja -sävelmät. Oktoekhos-sävelmien lisäksi palveluksissa on myös kiinteitä melodioita.

Ortodoksinen palvelusmusiikki on paljon pysyvämpää kuin esim. luterilaisen kirkon jumalanpalvelusmusiikki. Palvelukset pidetään kansankielellä, ja luonnollisesti kulloinenkin kieli, sen rytmi ja rakenne, on muuttanut alkuperäistä bysanttilaista sävelmistöä. Esimerkiksi suomenkielinen palvelusmusiikki periytyy hyvin suuressa määrin slaavilaisesta kirkkomusiikista, ja siinä on itse asiassa varsin kaukaisia muistumia alkuperäisistä bysanttilaisista sävelmistä. Suomen ortodoksisissa palveluksissa musiikki on yleensä neliäänistä laulua, sekin slaavilaista perua: eräs Pietarin hovikapellan kuuluisista johtajista, A. Archangelski, ryhtyi 1800-luvun jälkipuoliskolla käyttämään neliäänisiä sekakuorosovituksia. kirkkomusiikissa. Niin naisetkin pääsivät laulamaan palveluksissa. – Henkilökohtaisesti olen äärimmäisen kiitollinen tästä tradition käänteestä!

Alussa oltiin kuulon, sitten neumien varassa

Alkuvaiheessa musiikkia ei merkitty muistiin millään tavoin, vaan se siirtyi kuulonvaraisesti sukupolvelta toiselle. Palvelukset ja palvelusmusiikki ymmärrettävästi vaihtelivat seurakunnasta toiseen, sijaitsivathan ne usein kovin kaukana toisistaan. Kun kristinuskon vaino loppui ja se alkoi saada vallitsevan aseman, oli mahdollista myös alkaa dokumentoida musiikkia. Aluksi musiikkia kirjoitettiin muistiin neumikirjoituksella. Neumit olivat käytössä koko kristillisessä maailmassa. Ne ovat äänen graafisia kuvia, joita alkuvaiheessa talletettiin pergamentille sepia-musteella ja sinooperilla. Neumikirjoituksen varhaisin muoto on ekfoneettinen neumikirjoitus, joka syntyi 300- luvulla (ekfono= lukea ääneen). Bysanttilaisen neumikirjoituksen vaiheet ovat varhais-, keski- ja myöhäisbysanttilainen neumikirjoitus. Bysanttilaisessa neumilaulussa nasaalisuus ilmaisi henkistä, ylöspäin suuntautunutta tilaa.

Varsinaisissa neumeissa yhdistyy prosodinen (grammarinen) merkistö ja kheirologia eli käden liikkeisiin liittyvät merkit (=suuret hypostaasit). Merkit kuvaavat intervalleja, aika-arvoja ja nyansseja. – Erityisesti Athos-luostarissa Kreikassa on säilynyt paljon arvokkaita neumikäsikirjoituksia.

Bysantin pitkä kukoistuskausi

Bysantin kukoistuksen aikana luotiin perusta kristilliselle hymnografialle: pyhille, Jumalalle omistetuille veisuille. Bysantin hymnografia on taiteelliselta tasoltaan erittäin korkeaa. Intensiivistä luovaa jaksoa kesti yli 1000 vuotta, 300-luvulta 1400-luvulle. Lännen ja idän musiikinperinteen tutkimuksen valossa on ilmeistä, että Bysantti on vaikuttanut huomattavasti kumpaankin musiikkiin.

Bysantin hymnografit olivat kotoisin valtakunnan eri kolkista: niin Afrikasta, Euroopasta kuin Aasiastakin. He tulivat erilaisista oloista ja yhteiskuntaluokista: oli papiston jäseniä, maallikoita, aatelisia, vaatimattomista oloista lähtöisin olevia. Heidän joukossaan oli arabeja, kreikkalaisia, slaaveja, syyrialaisia, armenialaisia ja italialaisia. Kuitenkin runouden kieli oli yleisesti kreikankieli.

Nikeforos Kallistos Ksantopoulos laati 1300-luvulla hymnografiluettelon, joka käsitti satoja nimiä. Kuitenkin vain kolme näistä oli naisia: nunnat Kassia ja Tekla sekä Teodosia, josta ei ole lähempiä tietoja. Näistä nunna Kassia on arvostetuin. Hänen laatimansa Suuren keskiviikon tropari on yhä eräs suosituimpia hymnejä ortodoksisessa kirkossa .- Useat keisarit tukivat hymnografien toimintaa. Erityisesti keisari Justinianos oli väsymätön Kirkon ja sen oppien puolustaja.

Bysantin kirkkomusiikin tuntija ja tunnetuksi tekijä lännessä, 1800-luvulla vaikuttanut kardinaali J. B. Pitra, sanoo kauniisti: ” Kirkko avasi pyhäkkönsä runoudelle ja antoi sille kunniapaikan temppelissään. Näin se on päivästä päivään, hetkestä toiseen Idän rukousta. Missään Kirkossa tämä runous ei ole saavuttanut niin suurta arvoa kuin Homeroksen kotimaassa.”

Tropari on vanhin kristillinen runomuoto. Ensimmäinen nimeltään tiedossa oleva troparisäveltäjä oli Auxentios, munkki ja saarnaaja, joka vaikutti 400-luvulla. Hän opetti luokseen tulleille pyhiinvaeltajille yksinkertaisia tropareitaan. Tropareita on olemassa monen aiheisia; nimitykset hypakoe, katisma, katabaasi ja apolytikion ilmaisevat aiheita. Stikiirat ovat ilta- ja aamupalvelusten hymnejä. Ne ovat tropareiden itsenäinen ryhmä.

Toinen merkittävä runouden laji, kontakkirunous, syntyi 500-luvulla. Kontakkirunouden päämääränä oli Jumalan ylistäminen ja hänen sanansa tulkitseminen Raamatussa ilmoitetun mukaisena. Kontakkirunous täytti opetuspuheen tarkoituksen. Tämä runouden laji lähes katosi, kun opetuspuhe palasi liturgian yhteyteen. Kuitenkin sen yksi muoto, akatistos, Jumalansynnyttäjän ylistyshymni, säilytti edelleen asemansa. Syntyi myös uusi runouden laji, kanonirunous. Tämän muodon aloittajana pidetään pyhää Andreas Kreetalaista. Hänen käsialaansa on Suureen paastoon liittyvä Suuri katumuskanoni, todellinen harras mestariteos. Kanonirunouden kukoistus kesti 800-luvulle saakka, jolloin kontakkirunous alkoi elpyä. Se ei kuitenkaan yltänyt yhtä suuriin saavutuksiin kuin aiemmin.

Kirkkomusiikin uusi vaihe alkoi 1100-luvulla. Silloin mm. siirryttiin erittäin melismaattiseen sävellystyyliin, eli yhtä tekstitavua vastasi suuri joukko säveliä. Ajan suuria nimiä oli Johannes Kokouzeles. Hän oli todella monipuolinen luova persoona: kirjuri, opettaja, teoreetikko, laulaja, ja säveltäjä. Kokouzeles opiskeli Konstantinopolin Hagia Sofiassa ja kilvoitteli Athoksen luostarissa. Hänen suuria tekojaan oli mm. se, että hän laati oppilaulun nimeltä Mega Ison, jonka sanat olivat neumimerkkien luettelo. Kokouzeles myös kehitti notaatiota.

Tropari, kontakki ja kanoni eroavat toisistaan niin sisällön, rakenteen, tyylin kuin pituuden suhteen Ne edustavat kuitenkin kaikki samaa muuttumatonta bysanttilaista kirkkorunoutta. Runon laatija ilmaisee teoksessaan Kirkon uskoa, ei henkilökohtaisia näkemyksiään tai kokemuksiaan. Hymnit on laadittu yhteistä liturgista rukousta varten. Niiden aiheita ovat Kristuksen tuleminen lihaksi, ihmisen jumaloituminen ja Jumalansynnyttäjä – kaikki ortodoksisen teologian perusaiheita.

Slaavilainen kirkkolaulu

Slaavilainen kirkkolaulu sai pohjansa, kun slaavien apostolit Kyrillos ja Methodos käänsivät tärkeimpiä jumalanpalveluskirjoja slaavin kielelle. Aluksi omaksuttiin slaavienkin keskuudessa bysanttilainen kirkkolaulu. Notaatio saatiin bysanttilaisessa muodossa, mutta se kehittyi edelleen. Käyttöön tulivat nk. stolp -notaatio ja kontakaari -notaatio. Stolp -laulutapa oli syllabinen ja kontakaari -laulutapa melismaattinen. Neliönuottikirjoitus ja viivastot yleistyivät 1600-luvun puolivälissä.

Kanonisen laulun päälaulutavat (rospev) ovat seuraavat: znamennyi, kiovalainen, kreikkalainen, bulgarialainen ja valamolainen. Laulutavoilla on myös paikallisia variantteja (napeveja). Laulutavat ovat toisaalta saaneet vaikutteita paikallisista kansanlauluista, ja toisaalta pitkällä aikavälillä rospevit ovat myös vaikuttaneet kansanlaulujen sävelmistöihin. Venäjältä tunnetaan jo 1400-luvulta hengellisiä kansanlauluja (duhovnie stihi), jotka ovat säilyneet Venäjän vanhauskoisten parissa nykypäiviin saakka.

Slaavilainen kirkkomusiikki ei elänyt tyhjiössä, vaan sai vaikutteita muualtakin. Moniäänisyyttä ruvettiin harjoittamaan kirkkolaulussa noin 1600-luvun puolivälissä Puolan ja Ukrainan musiikkielämän vaikutuksesta. Pietari kohosi merkittäväksi kirkkomusiikin keskukseksi, kun Pietari Suuri vuonna 1703 muutti pääkaupungin lännemmäksi Pietarin perustamisen myötä. Hän myös ryhtyi selkeästi länsimaistamaan pääkaupunkiaan.

Länsimaistuminen ja sen vastareaktio - pietarilainen ja moskovalainen koulukunta

Pietarilainen koulukunta loi moniäänisyyden kukoistuksen 1700-1800 –luvuilla. Italian musiikki antoi paljon vaikutteita pietarilaisen koulukunnan musiikkiin; eturivin italialaisia säveltäjiä ja kapellimestareita toimi Pietarissa (mm. Galuppi ja Sarti).

Dmitri Bortjanski oli kuuluisimpia hovikapellan johtajia. Hän nuotinsi vuonna 1815 hovikapellan jumalanpalvelussävelmistön. Synodi määräsi, että sävelmistö oli otettava käyttöön koko kirkossa liturgian yhdenmukaistamiseksi. Mainittakoon myös Aleksei Lvov, joka muokkasi merkittävästi kanttorikoulutusta. Muista nimistä muistettakoon ainakin Lvovski ja Allemanov.

Kaikki eivät olleet tyytyväisiä vallitseviin länsimaisiin vaikutteisiin kirkkomusiikissa. Vastapaino muodostui, kun ruhtinas Vladimir Odoevskin ympärille syntyi piiri, joka pyrki sovittamaan kanoniset laulut nk. ankarakirkollisella tyylillä. Soinnutuksen tuli olla modaalista, dissonansseja ja septimisointuja tuli välttää. Ryhmä vannoi kansallisen musiikin nimeen. Kuuluisia säveltäjiä tässä koulukunnassa oli mm. Glinka, Allemanov, Rimski-Korsakov ja Archangelski. Kirkkomusiikin painopiste siirtyi Moskovaan, ja merkittävä tekijä oli Kremlin Uspenskin katedraalissa toimiva Moskovan synodaalikuoro (poika- ja mieskuoro). Kuorolla oli hyvät yhteydet Moskovan konservatorioon. Merkittäviä nimiä olivat mm. Kastalski, Rahmaninov ja Tshesnokov.

Mielestäni eräs moskovalaisen koulukunnan sävellystöiden helmiä on Rahmaninovin Vigilia (op. 37). Säveltäjä käyttää paljon kansallista musiikkipohjaa teoksessaan; vigilian osista toisten perusmelodiat kuuluvat esim. znamennyi -sävelmiin, toiset esim. kiovalaisiin sävelmiin. Rahmaninov ilottelee joissakin teoksen osissa kansanlaulun ja jopa –tanssin rytmiikalla, jossakin taas on selkeästi kuultavissa ortodoksikirkon kellojen helinä. Kuoro muodostaa orkesterimaisen laajan väripaletin. Teos on malliesimerkki moskovalaisen koulukunnan uusvenäläisten säveltäjien tyylin peruspiirteistä, jotka ovat seuraavat: rinnakkaisten kvinttien, kvarttien ja oktaavien liikkeiden salliminen, kuorotekstuurin paksuuden jatkuva vaihtelu, melodian soinnutus urkupisteellä (ison), tekstin rakenne keskeinen (sävelmissä lähdetään liikkeelle tekstistä, teksti vie musiikkia eteenpäin), orkestraaliset keinot, laajat äänialat (C3 – A1) sekä melodioiden suppea ambitus. Olen ollut äärimmäisen iloinen siitä, että olen saanut katedraalikuorossamme laulaa juuri Vigiliaa, jolloin olen päässyt kokemaan Rahmaninovin mestarillista sävelkieltä teoksen sisältä käsin.

Suomessa ollaan slaavilaisella pohjalla

Suomen ortodoksisen kirkon musiikki on perintöä slaavilaisesta kirkkomusiikista, lähemmin Pietarin hovikapellan musiikkiperinteestä. Kirkkomusiikki on suomenkielistä. Tekstikäännökset ovat luonnollisesti tuoneet pienempiä ja suurempia muutoksia alun alkaen kirkkoslaavinkielisiin melodioihin. Meillä ollaan jo varsin kaukana alkuperäisestä bysanttilaisesta laulusta, mutta jonkin verran toki on jäljellä kaikuja alkuperäisistä oktoekhos-melodioista. Aiheesta on tehty tutkimustakin Suomessa: Hilkka Seppälä on julkaissut tutkimuksen aiheesta Bysanttilaiset ekhokset ja ortodoksinen kirkkolaulu Suomessa. Jopi Harrin vuonna 2001 laatimassa lisensiaatintutkielmassa tarkastellaan lähemmin suomalaista ortodoksista kirkkomusiikkia kirkkoslaavinkielistä musiikkitaustaa vasten.

Nykyisin käydään mm. netissä vilkastakin keskustelua siitä, pitäisikö meillä hiukan päästä pois nykyisestä varsin läntiseltä kuulostavasta ortodoksisesta kirkkolaulusta. On ehkä hieman ristiriitaista, että ortodoksinen teologia on pysynyt varsin muuttumattomana jo vuosituhansia, mutta siihen hyvin kiinteästi liittyvä kirkkomusiikki on voinut – ei vähiten Pietari Suuren ja muiden Venäjän hallitsijoiden musiikkimaun ja pyrkimysten mukaan – länsimaistua näinkin paljon.

Toisaalta monet palvelusmusiikkitekstit ovat hyvin puhuttelevia ja houkuttavat uusien sävellysten luomiseen. Itse olen säveltänyt ennen joulua panihidan troparin Oi ainoa Luoja ja sovittanut sen sekakuorolle. Tässä vaiheessa odotan jännittyneenä kanttorin mielipidettä teelmästäni – joka valmistui ennen kuin olin ollut ensimmäiselläkään ortodoksisen kirkkomusiikin historian luennolla. Siten kappaleessa ei ole edes koetettu pysytellä bysanttilaisessa perinteessä…Lähinnä se on osa tähän uskoon tutustumisen prosessiani.

Katekumeenin kokemuksia kirkkolaulusta

Koen ja myös opin asioita mieluusti itse tekemällä. Kävin harvakseltaan reilun parin vuoden ajan erilaisissa palveluksissa ja Helsingin ortodoksisen seurakunnan Ortodoksia-kerhon tilaisuuksissa samassa näköaloja ortodoksiseen maailmaan. Kyselin joltakin papilta pari vuotta sitten, miten voisin oppia ortodoksista kirkkolaulua; olisiko jossakin tarjolla kursseja tai vastaavaa oppia. Sellaista ei kuulemma ollut saatavilla kuin Joensuun yliopistossa opiskelevilla, ainoa tapa olisi mennä johonkin palveluskuoroon mukaan. Ujostelin niin mutkatonta toimintatapaa, ja asia raukesi. Onneksi johdatuin viime syksynä kuuntelemaan Seija Lappalaisen luentoa Helsingin ortodoksisen seurakunnan musiikkielämän vaiheista. Luennon aluksi kanttori Jarmo Lehto esitteli seurakunnan uutta musiikkiopetusohjelmaa, jota suorittamalla voisi saada kokoon kirkkolaulajan tai lukijan tutkinnon. Seuraavana päivänä alkoivat liturgisen laulun oppitunnit. Muutaman oppitunnin jälkeen rohkaistuin jo palvelukseenkin laulamaan.

Lauluopetus ja sitä seurannut ortodoksisen kirkkomusiikin historian luentosarja ovat tuoneet tervetullutta pohjaa palveluksissa laulamiselle – ja lisäpontta henkilökohtaiseen rukouselämäänkin. Kun saan laulaa itse rukoukset, koen ne syvemmin kuin vain kuuntelemalla niitä. Toisaalta tiedän, että kuoron läsnäolo ja osuus palveluksissa on monelle palvelukseen osallistuvalle tärkeä asia. Toisinaan saamme positiivista palautetta: ihmiset tulevat sangen hereästi antamaan kiitosta palveluksen jälkeen, jos kuoro on suoriutunut tehtävästään poikkeuksellisen hyvin. Kuorolaulu palveluksissa on minulle vanhalle perfektionistille myös kasvattavaa, koska joka kerta tulee kyllä tehneeksi virheitä jossakin uudessa laulussa. Toisaalta nuotinlukutaitoni on selvästi parantunut, kun viikoittain parikin tuntia nyt harrastan osittain vieraiden melodioiden ja stemmojen tapailua kirkkokuorossa.

Koska ihminen on vain ihminen, kirkossakin, kliirossin (kuorokorokkeen) tunnelmat eivät aina ole hartautta herättäviä. Toisinaan ei ehdi saada kanttorilta lähtöääntä, kun vasta kuumeisesti etsii seuraavaa laulua palvelusmusiikkia sisältävistä vihkosista tai kirjoista. Laulu on joskus selvästi alavireistä, tai laulajat hermostuneita ja sitä kokee tuiskahduksia ja äyskähdyksiä kanssalaulajilta. Joskus sattuu hullunkurisia asioita tai harmittavia sekaannuksia; saattaapa joku huonotuulinen papiston jäsenkin tulla moittimaan kuoroa (aiheetta tai aiheesta).

Mutta tästä kaikesta huolimatta jaksan palveluksissa joka kerta ihmetellä sen uskon voimaa, hartautta ja kauneutta, jota ortodoksinen kirkkolaulu omalta osaltaan heijastaa.

Joka kerta saan kuin saankin ainakin tuokion verran ikään kuin kuulla enkelten laulua.

Jälkikirjoitus: ” Psalmilla on yksi päämäärä…”

Tänään, viimeisellä luennolla kuulimme Hilkka Seppälän esitystä psalmeista. Olen aina pitänyt Raamatun teksteistä eniten juuri psalmeista. Kuulimme tänään psalmeista noin 1050 – 1112 eläneen Euthymios Zigabenosin kirjoitusten pohjalta. Hänen teoksensa ”Tulkinta psalttariin” vaikuttaa syvälliseltä ja oivaltavalta tutkielmalta psalmien sanomasta. Psalmejahan on 150 – tavallaan 151, jos mukaan lasketaan ylimääräinen, lyhyt Daavidin psalmi, jota ei ole liitetty psalttariin - ja ne käännettiin kreikaksi jo ennen Kristuksen aikaa. Ortodoksinen kirkko pohjaa oppinsa nimenomaan kreikankieliseen Raamattuun. Suomenkielinen käännös on tehty myöhemmän, hepreankielisen version pohjalta, joka poikkeaa jonkin verran ortodoksisen kirkon käyttämästä vanhemmasta, kreikankielisestä versiosta (Septuagintasta).

Sain luennolla lisävalaistusta aiheeseen laulaminen/soittaminen. Psalloo-verbi tarkoittaa alun perin näppäilyä, mutta kristinuskon ajan alkaessa se sai merkityksen ”laulaa kirkossa”. Psalloo on ihmisen verbi; enkelien lauluun liittyy sana hymnoo (”hymnoida”).

Sana Psalterion (=psalmikirjan kreikkalainen nimi) tarkoittaa myös psalttari-soitinta. Se on ylhäältä soitettava näppäilysoitin. Tätä jännitettyä soitinta Euthymios sanoo ”hyväksi soittimeksi”. Voidaan ajatella, että ihminen on soitin. Jumala soittaa ihmistä ylhäältä käsin, ja soiton ääni on yhtä kuin ihmisen teot. Vanhassa Testamentissa soitin näyttää symboloivan aina jotakin Uuden testamentin asiaa – ihmistä. Euthymios ylistää kirjoituksessaan erityisesti Daavidin psalmia 151. Psalmissa sanotaan mm.: ”Käteni tekivät soittimen ja sormeni virittivät psalttarin”. Euthymiosin mukaan soittimen tekeminen ja sormet viittaavat käytännön hyveisiin, ja virittäminen viittaa harmoniaan, todelliseen näkemiseen ja henkiseen ymmärrykseen.

Ortodoksisissa palveluksissa siis on kuin onkin soittimia – ihmisiä, joita Jumala soittaa. Palveluksien rungon muodostavat psalmit. Euthymios kuvaa runsaasti ja runollisesti psalmien olemusta: psalmi on mm. sielun rauhoittava tila, ihana kaunistus, se kuuluu kaikille, miehille, naisille, ylhäisille, alhaisille, ja se on mukana kaikissa pyrkimyksissä. Vielä hän sanoo: ” Psalmilla on yksi päämäärä – se, että oppilas tulee viisaaksi ja hyväksi ja jumaloituu”.

Viimeksi mainittua lausetta kirkkolaulajan on ihana maistella.

--------------------------------------------------

ESSEEN LAADINNASSA KÄYTETTYJÄ LÄHTEITÄ:

  • Ortodoksisen kirkkomusiikin historia. Seija Lappalaisen luentosarja Helsingin yliopistossa. kevätlukukaudella 2003. Luentosarjaan sisältyy myös kaksi Hilkka Seppälän luentoa, aiheina bysanttilainen neumilaulu sekä psalmit Euthymios Zigabenosin kirjoitusten valossa
  • Arkkipiispa Paavali: Katsaus kirkkolaulun historiaan. Teoksessa Ortodoksinen kirkko Suomessa. Toim. Isä Ambrosius, Markku Haapio. Toimitusneuvosto arkkipiispa Paavali et al. Heinävesi 1982. ss. 338-351. Lähdettä käytetty esseen osassa Kirkkomusiikki kristinuskon aamuhämärässä
  • Jarmo Hakkarainen: Ortodoksisuus ja yhteiskunta. Pieksämäki 1983. ss. 30-34. Lähdettä käytetty esseen osassa Bysantin pitkä kukoistuskausi
  • Kallistos Ware: Ortodoksinen tie

Isä Markku Salminen liitti minut ortodoksisen kirkon jäseneksi tuhlaajapojan sunnuntain vigiliassa 7.2.2004. Leikkimielisesti olen kutsunut sitä juhlaa sittemmin tuhlaajatytön juhlaksi... Minut liitettiin jäsenyyteen Helsingin ortodoksisen seurakunnan pienessä Kotikirkossa Liisankadulla.

Liittämistä edelsi muutaman vuoden perehtymisaika eli katekumeeniaika. Katekumeeni tarkoitti alun perin kasteoppilasta, eli ihmistä, joka tutustui kristinuskoon voidakseen tulla liitetyksi seurakuntaan kasteen kautta. Minua ei liittämisen yhteydessä kuitenkaan kastettu, koska minut oli jo vauvana kasteen kautta liitetty kristilliseen (luterilaiseen) kirkkoon.

Perehtymisaikana tutustuin ortodoksisen uskon perusteisiin mm. käymällä seurakunnan Ortodoksia- kerhossa ja lukemalla joukon perusteoksia. Tärkeimmiksi olen kokenut mm. isä Kallistos Waren kirjan Ortodoksinen tie, äiti Maria Normanbylaisen teoksen Kätketty aarre ja isä Alexander Schmemannin kirjan Suuri ja pyhä paasto. Näitä ja muutamaa muuta perusopusta kertailen edelleen aika ajoin. Olen alkanut myös käydä läpi mainiota teosta The Orthodox Study Bible. Se sisältää Uuden testamentin tekstit selityksineen Septuaginta-käännöksen mukaisina.

Ehkä tärkein ortodoksiseen uskonoppiin tutustumismuoto oli osallistuminen palveluksiin. Se sai lisäpontta, kun liityin seurakunnan kirkkomusiikin opintojen kautta Uspenskin katedraalikuoroon. Osa kuorolaisista huolehtii kanttorin johdolla katedraalin palveluslaulusta, ja minäkin pääsin siihen joukkoon syksyllä 2002.

Ortodoksinen palveluslaulu on jatkuvaa rukousta. Sillä on keskeinen merkitys palveluksissa, ja kirkkokuorossa laulamisesta on tullut oleellinen osa omaa rukouselämääni. Moni ystävä on luullut, että halusin ortodoksisen kirkon jäseneksi juuri musiikin vuoksi. Kieltämättä tie Seijan uskonkeskiöön käy helpoimmin musiikin keinoin...

Tekee mieleni siteerata tässä erästä pyhän Basileios Suuren ajatusta. Hän on todennut osuvasti: ”Koska Pyhä Henki tiesi, että oli vaikeata johtaa ihmissuku hyveeseen, koska me taipuessamme nautintoon laiminlyömme oikean tien – mitä Hän teki? Hän sekoitti opetukseen sävelmän makeuden niin että me yhdessä kuulolle miellyttävän soinnin myötä huomaamatta ottaisimme vastaan sen, mikä sanassa on hyödyllistä.”

Perussyy uskontokunnan vaihtamiseen oli minulla kuitenkin se, että olin varsin pitkään kaivannut uskonnollista yhteisöä, joka tuntuisi olevan lähellä alkuseurakunnan kristillisyyttä. Ortodoksinen kirkko on mielestäni sitä. Siinä uskon harjoittaminen on minusta myös sopivan kokonaisvaltaista: kirkkovuoden huiput ja tasangot heijastuvat niin palveluksien muodossa ja kestossa kuin hiljaisten paastokausien ja riemukkaiden juhlakausien vaihtelussa. Myös neitsyt Maria Jumalansynnyttäjänä on saanut tässä kirkossa mielestäni arvoisensa sijan. Ortodoksiseen kirkkoon tutustuminen on ollut minulle alun pitäen rauhallista ja miellyttävää, koska ortodoksit eivät harjoita käännyttämistä. Uskon kysymyksistä väittely - ainakin toisiin kirkkoihin kuuluvien kanssa - tuntuu olevan ortodokseille harvinaista.

Rippi-isäni varoitti kerran minua ajatuksesta, että olisi olemassa erillinen "uskonelämä" "tavallisen elämän" ohessa ja ulkopuolella. Tosiaan - uskon pitäisi tulla eläväksi ja näkyväksi elämässä kaikkineen, läpäisyperiaatteella sen eri alueilla. Siinäpä haastetta kerrakseen...


Ortodoksista musiikkia

     Ken kielin voisi kuvaella
     Sieluni, sieluni (kontakki Andreas Kreetalaisen katumuskanonista)
     Sinulle oi Jumalansynnyttäjä (Uspenskin katedraalikuoro, joht. Jarmo Lehto, 17.3.2005)